Salissa oli Elina-rouva. Hän oli juuri tullut ja seisoi odottamassa.
He söivät aina yhdessä aamiaista.
Gunvor meni ja sanoi hyvää huomenta. Äiti katseli häntä, nyökkäsi ääneti ja lempeästi.
Gunvor pani poskensa hänen poskeansa vasten. "Puhu minulle vähän!" pyysi hän hiljaa.
Elina-rouva ei kuullut oikein hyvin. Hän ei huomannut äänen keveätä värähtelyä eikä sen muuttunutta väriä. Hän hymyili ja alkoi jutella.
"Mitä sinä sanoit Hesekielin sanoneen, että hän on saanut Bergenistä jonkin paikantarjouksen?"
"Mutta hänhän ei tahdo", lisäsi hän vaitiolon jälkeen. "Hän voisi tavoittaa siellä onnen, mutta hän ei tahdo" — — —
"Hän, Hesekiel, oli kerran ajatellut korkeammalle, sen hän oli kyllä tehnyt", virkkoi hän jälleen miettiväisesti. "Se ei tapahtunut; mutta hän ei kuitenkaan tahdo lähteä täältä." — —
Gunvorin poskiin nousi tumma puna. Hän katsoi rukoilevasti äitiinsä.
"En minä mahtanut sille mitään!" sanoi hän hitaasti.