Hän ei voinut itse käsittää, että hän oli niin iloinen. — Senkötähden, että hän tunsi rajoittamisen taidon ja oli tyytyväinen? Sillä hänellä ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ainoastaan tämä täydellisesti suloinen nyt, kun Gunvor istui askeleen päässä, eikä Svein Torgersen ollut näkyvissä…
Oli aivan kuin toinen ilma! Hän hengitti sanomattomalla mielihyvällä. Ja heidän itsensä tietämättä lepäsivät heidän katseensa hetken toisissaan. Tuomari nauroi äkkiä, hän ei voinut olla nauramatta.
Gunvor katsoi häneen ilme kärsivänä.
Tuomari huomasi sen ja sanoi hymyillen: "Oh, minä tulin vain ajatelleeksi jotakin hullunkurista!"
Tuo hullunkurisuus oli, että hän, joka istui siinä, muutamien päivien kuluttua antaisi vihkiä itsensä toisen miehen kanssa. Tuomari oli ajatellut kysyä häneltä tänään, luuliko hän, että se voisi tapahtua. Nyt juolahti hänelle mieleen, että hän tekisi sen sitten kuin he jäisivät kahden.
Gunvor ei virkkanut sanaakaan hänelle, hän ei ollut kertaakaan kutsunut häntä tänne; hänen täytyi aina tulla kutsumatta — no niin, sen hän teki mielellään.
Eikä tuomarikaan sanonut enempää.
Mutta hänen sydäntään kirveli, kun Gunvor oli niin tyyni ja lempeä. Herra Jumala, että hän saattoi keksiä senkin, että oli aina tasapainossa, kenties vielä päälle päätteeksi oli tyytyväinen oleviin oloihin semmoisinaan!
Hän ei sietänyt sitä; hän tahtoi kysyä häneltä sitten;… vielä oli liian valoisa, sillä hänen ympärillänsä hohti kirkas ilma kullalta, mutta sitten.
Eikö esimerkiksi voisi tapahtua ihme? Se kyllä tapahtuu toisinaan, jos vain oikeutta ja taivaallista hyvyyttä ja muuta sellaista harjoitetaan kutakuinkin kylliksi!… Eikö Gunvor mahtanut luottaa lujasti kaikkeen sellaiseen?… Vaikka hän ei ollutkaan niin tarkka sanojen suhteen kuin rovasti — — —