"Uskotteko, että ihmeiden aika on mennyt?" kysyi hän.
Gunvor katsoi ylös. "En!"
"Ja se usko antaa voimia, eikö niin?"
Gunvor nyökkäsi.
He alkoivat puhella jostakin — paitsi siitä, joka valepuvussa kätkeytyi sanoihin. Oli kuin kumpikin puolestaan taistelisi sen masentavan vaikutuksen alaisena, että heidän rakkautensa pelasi tammipeliä.
Mutta tuomari ei voinut antaa hänelle anteeksi tuota kaunista, tyyntä kasvojenilmettä. Miten rohkeni hän olla niin iloinen? Tuo ylpeä pää, joka ei milloinkaan taipunut, ja tuo rohkea sydän… eikö se milloinkaan antautunut? — Tällä hetkellä hän ei voinut sitä sietää. Olisi miltei parempi, jos hän olisi aivan tavallisen kylmä ja sydämetön.
Hän alkoi puhua kirjoista hitaalla, miltei suuttuneella äänellä.
Hän luki kirkkoisiä nyt… niillä oli niin kummalliset mielipiteet. —
Hän kiinnitti silmänsä Gunvoriin.
"Naiset liioittelevat aina!"