Sen hän sanoi aivan ilman yhteyttä. Gunvor katsoi hämmästyneenä häneen.
Hän jatkoi: "Tiedättekö, mitä Henki sanoo väkevästä naisesta: Niin kauan kuin on yö, ei hänen lamppuansa sammuteta. Niin on eräässä paikassa! Ja se se juuri on hullusti, sillä silloin on oleva pimeä myöskin… Te olette niin kylmä, että jäätyy! Teidän silmänne ovat kovat!"
Hän nousi kiivaasti ja meni.
Gunvor katsoi hänen jälkeensä mykkä soimaus ilmeessään. Ilkkuiko hän häntä siksi, että hän tahtoi sitä, mikä oli välttämätöntä, ja siksi, että hän kykeni siihen? — — —
Hän pyyhkäisi surullisena kädellään kasvojansa. Sitten hän nousi ja meni.
Tuomarihan itse vahvisti häntä taisteluun näyttäessään hänelle, miten erittäin välttämätöntä se oli. Heidän välillään oli kuitenkin huntu!… He eivät nähneet toisiansa. Gunvor ei tahtonut repiä sitä pois. Hän hymyili katkerasti. Olihan hyvä, että se oli!
Lopun iltaa seurasivat tuomarin silmät häntä, missä hän kulki ja seisoi. Hän ei kadottanut ilmettä, ei katsettakaan.
Gunvor ajatteli pari kertaa pyytää häntä menemään kotiin, sillä hän ei tiennyt, kestäisikö hän kauemmin.
Tuomari ajatteli koko ajan, että hän nyt sanoisi sen, mutta kysyi sitten itseltään ivallisesti, mitä hänen oikeastaan pitäisi sanoa.
Eikö hän kauan sitten ollut lorunnut sivu suun!