Myöhemmin juhlan loputtua hän kohtasi heidät puutarhassa, Gunvorin ja tädin. Täti oli unohtanut jotakin, ja he jäivät kahden.
Nyt sanoisi hän sen — mutta ensi tuokiossa ei hänellä ollut tietoisuutta muusta kuin että Gunvor oli siinä, hän ja tuo juhlallinen valoisa hiljaisuus — ja lehmuksen kukista lähtevä viinintuoksu.
Sitten hän alkoi. Hän tahtoi, että Gunvor tietäisi kaikki, ja että hän katselisi tuomarin silmillä.
Gunvor seisoi hiljaa, katseessa tuska. Hänen painavan rehelliselle luonteellensa oli kaikki se, josta hän puhui niin keveästi, aivan mahdotonta.
Miten voisi hän laskea Sveinin ja rikkoa lupauksensa? Miten voisi Svein rikkoa omansa? Eikö hänelläkin ollut velvollisuuksia?
Ja siinä seisoessaan kasvoi hänessä sanomaton ylenkatse sitä kohtaan, mitä Falck tarjosi hänelle niin ajattelemattomasti, ikäänkuin se, mikä revittäisiin, ei olisi mitään huomenna — niin ajattelemattomasta että hyvin voisi tapahtua, että hän katuisi jo huomenna. — —
Ei hän voinut tehdä niin! Ei hän voinut päästä siitä, mitä kerran oli luvannut, ei myöskään unhottaa, mitä oli itse antanut, sitä, joka jo oli elettyä! Hän ei tahtonut unohtaa sitä.
"Teidän ei olisi pitänyt sanoa sitä!" sanoi hän hiljaa. "Miksi unohdatte Sveinin? Ja onko Teillä oikeus unohtaa." — —
"Te uskotte myöskin, mitä Miina Jöns kertoo?" — — Hän hymyili hermostuneesti, ja hänen äänensä kävi kuivaksi ja ivalliseksi. — "No niin, olette oikeassa. Hän on hupaisempi, siinä olette oikeassa… olen teille äärettömästi kiitollinen, että muistutatte minua esteistäni! Voin vakuuttaa teille, että minulla on muitakin, hyvin ehdottomia." — —
Hän tuli äkkiä iloiseksi ja leikilliseksi. Gunvor katsoi vakavasti häneen. "Gunvor!" Tuomari meni suoraan hänen luoksensa eikä hänen äänensä enää ollut kova.