Hän kumartui pöydän yli häntä kohti.
"Gunvor, jos tietäisit, miten vähän se merkitsee ja miten rajattomasti minä sinua rakastan. Sinä et saa uskoa, että minä senvuoksi unohdin sinut. Mutta, näetkö, hän on tuollainen hiipivä olento, jonka edessä ei voi olla kylmä, vaikkakin tahtoisi — ja minä olen todella tahtonut, tiedätkö! Sinä et saa uskoa, että ajatus sinuun silmänräpäystäkään… sinua olen aina kantanut sielussani… minä vakuutan sinulle, että luja tahto voi horjua silmänräpäyksen, niin että aivan itsetiedottomasti tahtoo — Gunvor, sinun pitää uskoa minua! — Mutta hänhän on nyt täysikasvuinen, joten sinä tietysti lähetät hänet pois." — —
Hän katsoi Gunvoria silmiin; hän rukoili katseellaan. Nyt, kuten ennen, saisi Gunvor luvan myöntyä lopuksi. Hänestä näytti aivan luonnolliselta ja oikeutetulta, että hän tälläkin kertaa saisi täyden anteeksiannon kaikista synneistään.
Gunvorin silmissä paloi pidätetty viha.
"Niin että syy on hänen?" kysyi hän olkapäitänsä kohauttaen. Tällä hetkellä hän halveksi Sveiniä.
Kuului puoleksitukahdutettu huuto; ovi käytävään temmattiin auki. Irmild seisoi heidän edessään kasvot jäykkinä kauhusta.
Hän syöksyi huudahtaen Gunvorin luo ja kietoi itsensä häneen: sitten hän peräytyi muutaman askeleen ja seisoi ja katseli toisesta toiseen.
"Olen seisonut ja kuunnellut," kuiskasi hän hengästyneenä, — "lopuksi en voinut —"
Hän heittäytyi lattialle ja vaikeroi; nousi jälleen puolitiehen ja laahautui nopealla liikkeellä Gunvorin jalkoihin.
"Minä en ole sitä tehnyt!" huudahti hän äkkiä uhkamielisesti, "kuka voi sanoa asian niin olevan? Kun ei kukaan näe, ei se tietysti ole totta; silloin ei siis kukaan voi uskoa sitä!" — —