Gunvor oli noussut; hän meni ja nosti hänet ylös.
"Uskon, mitä itse sanot", sanoi hän tyynesti.
Tumma veriaalto väritti Irmildin kasvot; hän katsoi epätoivoisena Gunvoriin ja haki hänen silmistään, olisiko niissä jotakin, joka tuomitsi häntä.
"Minä en ole tehnyt sitä", sanoi hän änkyttäen, "en, se ei ole totta… mutta te saatte kuitenkin tietää sen." — —
"Niin, sillä nyt olet sinä sen sanonut!"
Gunvor katsoi häneen kauan tutkivasti; hän tarkasteli häntä toisin kuin ennen.
Irmild vapisi ja vältti hänen katsettaan luullen, että tuo katse näki hänen sieluunsa asti.
"Se ei ole totta!" toisti hän toivottomana. Hän ei tiennyt muuta turvaa noita kahta vastaan, jotka seisoivat siinä ja tahtoivat surmata hänet.
Silloin pisti häneen äkkiä, että hän oli ilmaissut itsensä ja että hänen täytyi poistua. Ja hän syöksyi ulos huoneesta sellaista vauhtia, että kaatoi tuolin ja juoksi kuin mieletön käytävän läpi yli pihan ja tietä alas.
Gunvor kääntyi Sveiniin ja teki hänelle kysymyksen.