Ruustinna siihen vain pystyi, mutta hän olikin tottunut. Kyökissä hänen piti olla, muutoin hän ei tietänyt, mitä siellä annettiin palaa, ja kyökkikamarissa oli jälkiruoka laitettava ja voileipäpöytä järjestettävä — sitten kahvi pikkuleipineen ja valmiit voileivät kaikkia tulijoita varten, sitten punssi ja muut juomatavarat, joiden piti tulla samassa silmänräpäyksessä kuin niitä kysyttiin. Egidius ei ottanut odottaakseen. Jokainen vieras oli otettava vastaan ja sijoitettava arvonsa ja merkityksensä mukaan tässä ja tulevassa maailmassa. Egidius oli hyvin tarkka tässä kohden, hän, joka niin hyvin tunsi ihmisten arvon ja tiesi, kuinka usein he kävivät Herran ehtoollisella. Niin, siinä suhteessa ei saanut tehdä itseänsä syypääksi erhetyksiin. — —
Sekä passarit että kyökkipalvelijat olivat jo käyneet tulipunaisiksi — ruustinna vain yksin oli entisellään. Kalpein, melkein lumivalkein kasvoin hän luisti portaita ylös ja alas, käytäviä edes ja takaisin. Kylmänhikeä oli hänen otsallaan ja hänen hymynsä oli hieman hermostunutta, mutta muuten hänessä ei ollut mitään erityistä huomattavaa. Hän oli kaikkeen tähän tottunut.
Mennessänsä kyökkikamariin kahvitarjottimia järjestämään, hän kuunteli levottomasti joka kerta kuin tuolta ylhäältä kuului askelia. Hän ei käsittänyt, mitä noilla muilla oli kävelemistä. Kun rovasti välisti pitkin askelin mittaili arkihuoneen lattiaa, tuotti se ruustinnalle todellista kärsimystä. Kun hän tiesi tehneensä velvollisuutensa, niin miksei Egidius silloin voinut pysyä levollisena. Se oli niin kiusallista ikäänkuin hän, ruustinna, olisi laiminlyönyt jotakin.
Mutta hän tiesi varmaan, että hänellä oli elävä tunne velvollisuuksistaan. Nuoruutensa ajan hän oli istunut erään sairaan tädin luona, mutta kun hän sitten joutui naimisiin pastori Egidius Thymannin kanssa, oli hän sulasta kiitollisuudesta päättänyt, ettei hänen mieheltään koskaan pitänyt mitään puuttua — ja ilman että hän itsekään ymmärsi, mistä se johtui, kävivät tehtävät ja juoksut niin moninaisiksi. Ja yhä ne lisääntyivät, sillä rovasti ei milloinkaan loukannut hänen tunteitaan kieltäytymällä ottamasta vastaan niitä pieniä palveluksia, jotka jokapäiväisessä elämässä tulevat kysymykseen.
Ei liioin kukaan voinut väittää, ettei ruustinna ollut onnellinen "liikkuvassa" avioliitossaan; ei hän ollut sitä koskaan toisenlaiseksi ajatellutkaan.
Hänen kasvojensa ilmeessä kuvastui alati tuo taukoamaton puuhaaminen ja jonkinlainen sokea ihastus raatamiseen. Hän muistutti samalla auran edessä kulkevaa juhtaa.
Näytti melkein siltä kuin olisi se ollut hänelle terveellistä, niin uskomattoman sitkeä hän oli. Mutta lihoamaan hän ei päässyt. Eikä hän milloinkaan näyttänyt niin surkean kuihtuneelta kuin tällaisina iltoina, jolloin hän oli pukeutunut avokaulaiseen mustaan silkkileninkiin.
Mutta tuolla ylhäällä kulki rovasti juhlallisin askelin vieraittensa keskellä, jotka olivat hajaantuneet suureen saliin ja pariin läheiseen huoneeseen.
Kun hän siinä liikkui ahkerasti puhellen, oli vastakohta hänen suuren ruumiinsa ja hänen pienen, tuntehikkaan äänensä välillä, joka ehtimiseen särkyi kuin hauras lasi, hyvin naurettava.
Hän oli suuri, lihava, uusiin mustiin vaatteisiin puettu mies, jonka leveä hymy ulottui toisesta poskiparrasta toiseen. Syntymäpäivänään hän aina oli niin mahdottoman hyvällä tuulella: pienet silmänsä olivat tavallista pienemmät pelkästä hyväntahtoisuudesta itseään ja noita rakkaita ihmisiä kohtaan, jotka tulivat tänne nauttimaan maallista hyvyyttä sen johdosta, että hän oli tullut maailmaan.