Paratiisimaisen lempeänä hän käveli puhuttelemassa kaikkia. Oli miltei vaikea uskoa, että hänen luokseen oli niin mahdoton päästä maanantaisin ja kaikkein vähimmin uskoi hän sitä itse. Ei hän yleensä voinut käsittää olevansa vastenmielinen, ei edes maanantaisin. Hänen sisässään asui erinomainen ihmisihanne, täynnä hyvyyttä, ja hänestä oli luonnollisin asia maailmassa, että hänen elämänsä juuri oli sen mukainen.
Hymyillen hän nyt käveli ja puheli. Mutta kun hän oli sanottavansa lausunut, meni hän eteenpäin. Ei hänen tarvinnut tietää, mitä muilla oli sanottavaa. Hänen seurustelumuotonsa oli kerta kaikkiaan sellainen. Ei hän hevin voinut ajatella, että oli muitakin mielipiteitä kuin hänen omansa, ja ne ihmiset, joihin hän enimmän pani arvoa, olivat sellaisia, jotka parhaiten ymmärsivät kuunnella.
Pappilaan kokoontui aina jotenkin sekalainen seurakunta. Se oli ainoa seudun paikka, missä yhteiskunnan eri ainekset tapasivat toisiaan.
Sinne tuli varsinainen ylämaan väki ja sinne tulivat paikkakunnalle myöhemmin siirtyneet, sekä virkamiehet että muut. Ne muodostivat kaksi eri rotua, jotka elivät täällä yhdessä, ilman että vuodet olivat saaneet aikaan mitään yhteensulautumista.
Toinen oli täällä kotonaan, toinen asui kuin vieraassa talossa, josta ei oikein tietänyt, kuinka monta huonetta siinä oli.
Miehet olivat siirtyneet pienempiin sivuhuoneisiin. Siellä he ryhmissä seisoivat ovensuussa tai astuskelivat edestakaisin.
He puhuivat silleistä ja seiteistä, maksanhinnoista ja turskista, jotka olivat nousseet ulkosaaren matalikolle, mutta harvoissa parvissa.
Toiset olivat kiinni valtiollisissa asioissa. He tahtoivat opettaa suurkäräjiä esiintymään parlamenttaarisesti ja järjestää Transvaalin kysymyksen.
Suuressa salissa oli naisten kesken vielä hiljaista.
Illanvietto oli vasta alulla. He istuivat pitkin seiniä ja pienissä pöydissä, kurkistellen varovaisesti ympärilleen kukin omalla tavallaan.