Hän pyyhkäisi suutansa, ikäänkuin saadaksensa itsensä kuntoon ja aloitti jälleen:
"Sanon tuomarille yhden asian, että lounastuuli se on pahin, niin, se on oikein ilkeä. Kun se on sillä suunnalla, että se heittäytyy alas tunturilta, silloin ei ole hyvä kalastajan — — — Mutta onhan Golfin virta, niin, sen lähettää meidän Herramme, ja jokainen tietää hyvin, mikä ylimääräinen hyvyys ja luonne sillä on, se varsin johtaa veden kalastajaraukalle!"
Ja Aaron jutteli, sillä hän tahtoi mielellään näyttää tuomarille, mikä mies hän, Aaron, oli; hän ei ollut tyhmä eikä hän ollut ilman oppia omalla alallansa.
Hän ei ollut huomannut tuomarin menneen pois. Falck oli jälleen huoneessaan ja käveli edestakaisin. Ei Gunvor ollut voinut lähteä merelle.
Mutta hänessä oli lähtiessään ollut jotakin kiiruhtavaa. Hänhän oli toisinaan sellainen; saattoi tulla niin odottamatta — aivan kuin sää.
Mutta sehän meni ohitse… hän tiesi, että se meni ohitse samassa; Gunvor katui aina… oliko yleensä kenelläkään niin tasaista luonnetta kuin hänellä, ja kuka saattoi olla niin valoisa sydäntalvella!…
Hän kuuli tuulen ulkoa; tuuli ja yö, mitä niillä olisi kuiskaamista?
Jos hän nyt lähtisi Gunvorin jälkeen? Menisi, kunnes löytäisi hänet, sillä hänen täytyisi löytää hänet lopuksi! — — Mutta hän ei voinut päättää mennäkö, vai ei.
Hän oli juonut, siinä koko asia! Ja nyt kävelee hän tässä epäröintinsä kiusaamana, kunnes tulee myöhä! Niin oli aina hänen laitansa, kun hän oli ryypännyt liiaksi; ikäänkuin se hermo, jonka oli pantava hänet liikkeeseen, olisi lamaantunut. Hän ei koskaan voinut päästä matkaan. Ja mitä myöhemmin, sitä tuskaisempi hän oli. — —
— — Hän näki hänen silmänsä sellaisina kuin ne olivat hetki sitten, kirkkaina ja surullisina. Ne tähyilivät tarkkaavasti ympäri huonetta, tahtoivat päästä selville pahan juuresta. Lopuksi hän tuli sinne, missä oli se, mikä hänet turmeli!… Hän särki sen, hän oli pelastettu!…