Tuulenpuuska ravisti taloa. Se oli lounastuuli. Se pieksi ja kiskoi vanhoja ikkunanpuitteita, ovi lensi kiinni ryskäen.
Raju levottomuus valtasi hänet. Mutta hän seisoi yhä neuvottomana. Hän lyö itsensä kuoliaaksi, kun oli antanut hänen mennä!… Mutta eikö hänen laitansa aina ollut niin? Oi, ihana, toimelias elämä! Oli todella hyvin vaikeaa tulla siksi, miksi oli aiottu! Minkätähden hän oli jäänyt istumaan tähän? Se ei suinkaan ollut hänen äitinsä määräys hänen suhteensa. — — —
Hän kuunteli. Kuikan ääni kuului. Miksi se huusi niin ilkeästi?
Hän tunsi tuskallista ahdistusta, kiduttavaa painoa rinnallaan — hän seisoi hiljaa. Nyt hän tahtoi ajatella jotakin muuta.
— — Tässä oli Gunvor seisonut, kun hän kiusasi häntä katalalla, iloisella elämänkäsityksellään… ja siinä hän seisoi katsoessaan hänen sieluunsa ja ymmärtäen, miten pelkurimainen hän oli. Ja sellaista hän oli tarjonnut hänelle!… Hän näki hänen seisovan tuossa ja katsovan häntä syvillä, vakavilla silmäyksillänsä — ja hän oli saanut halun kiusata häntä rangaistukseksi siitä, että hän oli odottanut niin paljon häneltä ja että hän tunsi hänen suuren sydämensä totuudenrakkauden ja tiesi, miten tunteikas se oli! — — Entä, jos hän oli mennyt metsätietä tässä pimeässä? Hän saattaisi eksyä, kunnes uupuisi, hän saattoi mennä tunturille…
Hän kulki taukoamatta ympäri huonetta ja kuunteli vanhan talon merkillistä natisemista. Oli noussut myrsky.
— — Ja hän oli ollut niin houru, että oli laskenut hänet menemään yksin yöhön! Hän oli aina epäillyt, oliko ollenkaan laupeutta. Ei edes säälivä sattuma ollut estänyt häntä… Siksi oli Gunvor mennytkin, kun hän ymmärsi, että hän oli juonut…
Hän istuutui ovensuuhun kuin vieras ja katseli ympärilleen. Hänen kätensä kävivät kylmiksi ja kosteiksi.
Hän huomasi, että myrsky yltyi; ulvoi ja vinkui, ja aallot vyöryivät pitkin, nielevin tyrskyin. Hiki helmeili hänen otsallaan. Hänestä tuntui, että hän oli ulapalla myrskyssä, tunsi aallot yllänsä, vaahtoava virranpyörre tarttui häneen ja tempasi hänet koskea alas — hän tunsi jäätävän pakkasen, hänestä tuntui, että vain hänen sydämensä eli ja kaikki muu oli kuollutta.
Taas kuului huuto — tällä kertaa se ei ollut kuikan eikä myöskään tuulen tai aaltojen. Hän nousi paikalla ja selvisi täydelleen. Hän voi ryhtyä johonkin ja tiesi, mihin.