"Purje alas!" kuului päällysmiehen huuto. Vauhti hiljeni. Tuossa ne olivat! Pää sukelsi ylös aivan vieressä, käsi tavoitteli veneen laitaa — loitompana oli toinen, joka ponnisti viimeisiä voimiansa. Hän sai kiinni airosta, joka hänelle ojennettiin. Falck hinasi hänet luoksensa ja yhdellä otteella veti hänet takinkauluksesta veneeseen. Toisen oli Iver vetänyt ylös.
"Purje ylös!" huusi Sören terävästi. Vene sai samassa töytäyksen. Vesi loiskahti jääkylmänä sen yli; hädin tuskin se ehti seuraavan tyrskyn tieltä, joka olisi täyttänyt sen.
"Jumalan olkoon kiitos ja ylistys!" sanoi Aaron juhlallisesti. — "Nyt tiedän, että me tulemme hyvin maihin."
Tuomari ei huomannut, miten läpimärkä hän oli; hänestä tuntui, kuin hän olisi saanut terveempää ja lämpimämpää verta itseensä. Kun Aaron kiitti Jumalaa, oli hän ristinyt kätensä hartaasti kiitollisena siitä, ettei turma kuitenkaan ollut kohdannut Gunvoria. Luonnollisesti oli hän nyt sydänyönä kotona Herössä.
Hän riisui viittansa ja kääri sen kahden meressä olleen ympärille. Ne olivat kalastajia sisempää saarelta. Toinen oli kadottanut tajunsa, toinen puhekykynsä.
Mutta kun oli laskettu maihin, ja he olivat saapuneet kartanoon ja saaneet hoitoa, toipuivat he pian ja rupesivat puhelemaan.
He olivat ennen myrskyä nähneet ulapalla useampia veneitä, jotka peläten laskea reittiä maihin odottivat seuraavan päivän valkenemista. Mutta he itse eivät olleet kaukana, joten olivat luulleet selviytyvänsä ennen rajuilman tuloa. Sitten he eivät oikein tienneet, miten kävi. He olivat kuulleet äkkinäisen tohinan, nähneet maston kaatuvan ja tunteneet samalla olevansa hirveän märät ja kylmän kangistamat, aivan kuin heidät tukehdutettaisiin — ja meri möyrysi kuin ukkonen heidän ympärillänsä… he olivat saaneet oikein taistella henkensä puolesta. Mutta niin oli määrätty, etteivät he sillä kertaa hukkuisi… niin, oikein! Herön vene, sen he olivat nähneet aikaisemmin illalla; he olivat ihmetelleet, minnepäin se aikoi. — —
Tuomari istui kuunnellen heitä. Sitten hän nousi nyreänä ja käski heitä asettumaan levolle. Sitä he tarvitsivat, ja hänen väkensä myöskin.
Ja hän meni jälleen huoneeseensa, missä Gunvor äsken oli ollut… istuutui siihen tuoliin, missä hän oli istunut…
Rajuilman täytyi kerran asettua. Täytyi tulla päivä ja varmuus ja loppu tästä pelosta.