Oli, kuin luettaisiin sielumessua, lohduttavaa muistorunoa, joka sulatti pois sanattoman omantunnontuskan ja antoi epätoivolle sijaa.
Falck ratkesi itkuun.
Elina-rouva nousi myöskin. Hänelle oli tehnyt hyvää saada puhua. Kovuus oli hänen kasvoistaan hävinnyt. Hänen silmänsä olivat lempeät ja surulliset kaikessa voimassaan.
Hän meni ja ojensi Falckille kätensä. Tämä suuteli sitä.
"Anteeksi!" kuiskasi Falck murtuneella äänellä. Hän ymmärsi, että vanhus tiesi, miltä Falckista tuntui.
"Elina-äiti!" pyysi hän. "Jakakaamme hänen jälkeensä jäänyt työ!"
Elina-rouva nyökkäsi.
"Mutta nyt minä odotan — odotan niin saada nähdä hänet! Hesekieliä emme koskaan enää näe, ellei hän ole mukana!… Stenholmaan hän tahtoi tulla haudatuksi. Sen hän sanoi kerran aikoja sitten. Nyt tahdon tehdä sen. Hän on saava, mitä hän tahtoo." — —
Pikku Gunn oli seisonut katsellen heitä, aluksi hiukan unisena.
Hän ei ymmärtänyt, miksi Falck oli niin alakuloinen. Elina-rouvan pukeutuessa päällysvaatteihinsa hän hiipi Falckin luo, ryömi tuolille ja otti häntä kaulasta.