Ja kaikissa tuvissa oli joku, joka maltillisesti kävellen odotteli ja kuunteli myrskyn ja aaltojen pauhun läpi, laskisiko kuka maihin ja tulla laahustaisi ylös märät merisaappaat jalassa.
Monta merkillistä ajatusta heräsi niissä, jotka kävelivät ja odottivat; oli hyvä, kun saattoi ajatella, ettei kukaan joutunut hukkaan, ilman että se oli ennakolta määrätty.
Ja hyvä niille, joiden mieli oli raskas, kun saattoivat lähteä matkalle kirkkosunnuntaina tavataksensa toisia. — Kun heitä oli monta yhdessä, niin sitä parempi. Silloinhan saattoi tapahtua, että Hän kuulisi heitä, Hän, joka voi sitoa myrskyn ja asettaa kaikki parhain päin. Hyvä oli, että katto oli matala, ja että seinät tekivät huoneen ahtaaksi, sillä oli tarvis piiloutua ankaraa ulkona vallitsevaa suuruutta. — —
Mutta se, että meidän Herramme oli kutsunut Herön Gunvorin kotiin, tuntui kaikista niin ihmeelliseltä.
He eivät nähneet, että Hän oli tehnyt sen vain siksi, että hän nyt olisi aina heidän luonansa eikä enää koskaan jättäisi heitä.
Sillä laajalti tuntui pikku tuvissa siltä, kuin hän vielä olisi heidän joukossansa. Kun jokin asia oli päätettävä, tiesi aina joku, miten hän olisi tahtonut sen ratkaistavaksi. Ja kernaasti tehtiin niin. Heistä kaikista tuntui, että entistä ankarammin vaadittiin heiltä nyt, että heidän tuli tehdä, mitä hän heiltä odotti.
Ja pimeinä hetkinä saattoivat he niin selvään tuntea, että hän oli heidän luonansa kuten ennen. Hän tuli lukittujen ovien läpi omin ehdoin ja auttoi heitä kestämään.
Tuntui siltä, kuin hänen jälkiänsä olisi sydämissä ja mielissä. Äidit kertoivat hänestä lapsilleen, jotta nämä oppisivat tekemään kaikki, mitä hän tahtoi.
Ja kun kalastajat olivat matalikolla, puheltiin Herön Gunvorista, joka oli rakastanut jokaista köyhää kalastajaa ja kalastajan lasta ja lopuksi mennyt kuolemaan heidän tähtensä. Uudet, vieraat rengit, jotka eivät ennen olleet käyneet kalassa ylävesillä, pitivät monta kertaa enemmän Herön Gunvorista kulkevista kertomuksista kuin kaikista niistä tyhmistä loruista, joita muutamat esittivät. Lorut saattoivat kyllä huvittaa hetkisen, mutta Gunvorin tarinaa ei unohtanut ja sen saattoi viedä mukaansa kotiin vaimolle ja lapsille.
Ja he pitivät kaikki siitä, että hän oli heidän joukossansa. Stenholmassa oli hänen oikein hupaisa olla; hieno oli sinne asumus valmistettu: hyvä, lämmin kamari oli kallioon hakattu — eikä hän ollut köyhänä tullut taloon, sillä raskaat hopeiset kynttiläjalat oli tuotu mukana Heröstä. Hän asui kuin oikeassa linnassa, ja tuntui siltä, kuin hän sieltä käsin hallitsisi sekä merta että maata.