Tuolla rouvien keskellä istuu nimismiehenrouva hiljaa huojutellen ruumistaan. Häntä sanotaan kissamatamiksi, siksi että hän on niin ihastunut kissoihinsa, ja tämä on tehnyt hänet vähän omituiseksi. Hän katselee aina ihmisiin moittivasti ja kertoo, miten vaikea on tehdä kaikkien mieliksi.
Hän istuu kahden sisarensa välissä. Heidän profiiliensa piirteet muistuttavat rannikkojen niemekkeitä ja kärkiä; heidän kasvojensa ilmekin on sellainen, että se johtaa mieleen rannikolla syntyneitä linnunpoikia; se on avonainen, hiukan utelias, luonnollinen ja miellyttävä.
He siirtyvät lähelle toisiaan aivan kuin luodolle istautuneet haahkat iltaisin.
Hoanin matami katselee ympärilleen. Hänen leninkinsä on mustaa silkkiä ja sen etumus on valkea. Joka kerta kuin hän nousee hiukan liikkuakseen, on hän kaakkurin näköinen. Harvapuheinen hän on, mutta koko hänen naamansa näyttää olevan huvittelemassa. Hän ei malta olla kuiskaamatta Tonette-sisarelleen, ettei täällä nyt enää tule niin hauska, sittenkuin nuo hienot rouvat niin mahtavina ja romantillisina hallitsevat kunniasijoilla. Mutta Tonette ei kuule. Hän on käynyt Trondhjemissa — ja nyt he kaikki häneltä kyselevät, niin ettei hän lopulti tiedä, mitä vastata. Hän pudistaa päätään nauraen ja hänen äänensä on raikas kuin lunnin kirku.
"Niin, kaikki siellä oli niin hienoa ja hauskaa — ja minusta on juuri yhdentekevää, minne menen, teatteriinko vai kirkkoon, ne vaikuttavat minuun yhtä hyvin! Mutta suokaa anteeksi, että tässä olen torkkumaisillani; niin minun aina käy, kun istun hiljaa!" — — —
Vieressä istuu muutamia rouvia puhellen kamariherrattaren valkeasta silkkileningistä, joka sielläkin on herättänyt jonkinmoista huomiota. Mutta he ovat pian sen pohtineet ja palaavat jälleen kodin talouteen: jos oikein ymmärtäisi säästää, ei tarvitsisi koskaan olla ilman lihaa. Ja sitten tuo voudin vanha palvelija, joka oli tullut vierailemaan ja joka oli niin kelpo ihminen, ettei hän voi puhua mitään kyyneleitä vuodattamatta. Hiljainen hän oli ollut, oikein niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan riitaannu, mutta nyt kun hän on ruvennut niin uskonkiihkoiseksi, ei enää ole takeita —.
Taaskin tuotiin kahvia. He katselivat sitä tutkivasti.
"Mitä luulet, lieneekö se enää oikein lämmintä?"
Vaikkakin saattoi näyttää siltä kuin he olisivat olleet häveliäisyyttä, sivistystä ja säädyllisyyttä vailla, täytyi heidän kuitenkin vielä ottaa pieni tilkka — sillä he tiesivät, ettei tällaisena päivänä vain muutamista pavuista kahvia keitetty, vaan annettiin niin väkevää, että se oikein pani hikoilemaan.
Vastapäätä istuu nuorempia kauppiaiden rouvia ja muita etelästäpäin muuttaneita kaupunkilaisrouvia. He olivat eteenpäin pyrkiviä naisia, jotka olivat päättäneet tilata silkkileningit Pariisista "Printempsin" makasiinista. Sillä kamariherrattaren valkea silkki oli pannut heidänkin mielensä kuohuksiin. Varsinkin oli se kovin koskenut rouva Hammeriin.