Hänen läheisyydessään istuu kaksi asianajajanrouvaa puhellen närkästyneinä keskenään.
Rouva Salvesen on raivoissaan siitä, että tuo hirmuinen naapuritalon tytär on tullut kotia tuoden mukanaan sellaisen päällystakin, joka muistuttaa hänen omaa hienoa takkiaan.
Saattepa nähdä, rouva Schwane, nyt on se aika käsissä, jolloin hienojen naisten täytyy pukeutua yksinkertaisesti! Niin pitkälle olemme nyt joutuneet!
"Älkäämme ajatelko sitä", sanoo rouva Schwane sävyisästi, "nyt saatte kuulla, mimmoista Iversenillä oli."
Ja sydän täynnä kuin märkä sieni, muistellessaan sitä hauskaa iltaa, jonka hän Iversenillä on viettänyt, kertoo hän: "Lihapullia ja selleriä… se oli Hampurista tuotua…"
* * * * *
Vihdoinkin saapui uusi tuomari ja, mikä parempi, hän oli hyvällä tuulella. Äänestä sen jo kuuli. Hän käytti näet monta eri ääntä. Yksi oli hyvin äreä. Se oli konttoriääni, toinen oli hirveän pilkallinen, mutta tänä iltana se taas oli aivan erilainen, oikein tyytyväinen.
Oli näet kamariherrattaren ja erään matkustavan naisen välillä syntynyt väittely, joka kaikille rouville tuotti kiusaa, kun eivät ensinkään tietäneet, oliko vieras naimisissa vai ei.
Kamariherratar oli kohonnut kaunopuheiseksi. Hän tahtoi tietää, miksei vaimo kantaisi miehensä nimeä. Ei muuttanut asiaa, etteivät vaimot sitä ennen aikaan tehneet; heidän olisi pitänyt tehdä se. Kamariherrattaresta tuntui tällä hetkellä, että Jumala oli sen Sinain vuorella määrännyt. Ja hän, joka aikoinaan suurella voimalla oli hallinnut miestään, ei nyt voinut käsittää muuta kuin että se oli kaunis merkki vaimon alamaisuudesta. —
Juuri silloin puuttui tuomari puheeseen.