Tanssi oli jo tauonnut — mutta tuomari istui yhä vieläkin soittamassa.
Mitä kummallista, kevytmielistä soittoa se oli, ilkkua, pilaa ja tyhjää täynnä — oikein synnillistä soittoa.
Gunvor istui aivan hiljaa iloiten siitä, ettei kukaan enää häntä huomannut.
Yht'äkkiä hän kääntyi hämmästyneenä. Sama mieskö se nyt soitti? Mikä se tässä soitossa raivosi ja ikäänkuin raskaasti pulppusi synkistä syvyyksistä?
Se vaikutti häneen kuin persoonallinen tuska — oli melkein epähienoa, että hän oli sen kuullut.
Tietämättään, tahtomattaan oli hän mennyt pianon luo ja kysyi miltei närkästyneesti: "Kuinka voi soittaa sillä tavalla?"
Tuomari katsoi häneen hajamielisesti: "Se oli erehdys, täydellinen huomaamattomuus."
Hän nousi ja kumarsi hymyillen: "Suokaa anteeksi, mutta en tietänyt kenenkään olevan sisällä."
Gunvor säpsähti. Saattoiko kukaan sanoa, mitä siinä äänessä oli — sen pehmeässä, syvässä soinnussa! Se herätti joka kerta saman selittämättömän tuskantunteen hänessä. Tuntui, kuin se olisi tullut aivan toisesta ihmisestä kuin siitä, joka seisoi tuossa pilkallinen hymy kauniilla huulillaan!
Gunvor ummisti silmänsä vain kuullakseen sen omituista kaikua. Joka lauseen soinnussa oli jotakin haikeaa, aivan kuin hänen sisässään olevan ihmisen valitusta — — kahlehdittua tuskaa, joka nyt oli repäissyt itsensä irti ja värähteli tuossa syvässä äänessä.