* * * * *
"Tänään olimme katsomassa Böcklinin 'Huvilaa meren rannalla.' On tyyni ilta; eräs nainen seisoo katsellen. Minun oli pakko ajatella sinua! Muuten minusta aina tuntuu siltä kuin seisoisit jossakin katselemassa minua. Mutta palatkaamme tauluun. Hän on maalannut saman aiheen toisenkin kerran. Mutta silloin on jo ilta kulunut myöhempään. Myrsky tulee, se taivuttaa poppelia ja tempaisee naisen huntua. Hän seisoo kallion vieressä aivan muuttuneena, ja kuitenkin hän on sama. En ymmärrä, miksi minun täytyy ajatella sinua!"
* * * * *
"Me olemme pyhässä kaupungissa! Ilmakehässä, joka on tyyni, sininen ja täynnä sointua, kuten Lorenzo sanoo.
"Jospa aavistaisit, miten hän täällä tonkii! Hän rakastuu vanhan etruskilaisen muurin jäännöksiin, puhumattakaan keisarillisista patsaista ja kaarikäytävistä. Ne tekevät hänet ihan hassuksi. Ja hän on ruvennut kirjallisesti lavertelemaan Campagnan synkkämielisyydestä. Hän sanoo sitä selittämättömäksi. Silloin hänen pitäisi jättää se rauhaan.
"Niin minä teen.
"Tietysti minäkin tuhlaan aikaani näihin raunioihin; siitä Lorenzo kyllä pitää huolta. Me olimme Forumissa tänään, hänen väitelmänsä mukaan siinä temppelissä, missä vestaalit vartioivat pyhää tulta. Hänen silmiensä avulla olen nähnyt pitkät rivit kunnialla kruunattuja marmorivestaaleja istumassa alabasterisen vesisäiliön ympärillä, mistä noudettiin taivaallista vettä. L. ajelehtii täällä päiväkaudet; hänellä on tekeillä pitkä tutkimus vestaalien palveluksesta puhtaan naisellisuuden jumaloimisen osoitteena. Hän puhuu vanhan roomalaisen jumalanpalveluksen elvyttämisestä uudeksi uskonnoksi maapallon asukkaita varten. Mutta hän luulee siihen vielä menevän aikaa pitkälti, sillä sellaiset kuin käsitykset vanhoista neitsyistä nykyjään ovat, tarvitaan monia satoja vuosia kestävä hiljainen mullistus, ennenkuin pääsemme vanhain roomalaisten kannalle. 'Mutta siksi onkin jo kiire aloittaa', sanoo hän. 'Aloita sitten jumalan nimessä', vastaan minä. Minulla on muuta tekemistä, niin ettemme ole paljoakaan yhdessä. Mutta kun minä näen näitä roomalaisten korkeasti ylistettyjä kunniakansalaisia, Virgines Vestales Maximae, joille valtio pystytti kuvapatsaita, en voi olla hymyilemättä ajatellessani, etteivät he olleet muuta kuin vanhoja neitsyitä, joista sellainen melu nostettiin. Sen minä todellakin kerron Vikka-tädille.
"Minä tarkastin erästä sellaista tänään. Hän seisoo kokonaan verhottuna. Mutta eipä yksikään poimu saa himmentää hänen kuninkaallisen ruumiinsa kauneutta. Se on tuo suuri Flavia Publicia — mistä tulee, että kaikki, joka valtavasti vaikuttaa minuun, muistuttaa sinua? Mutta minusta he kuitenkin ovat liian ankaroita, nämä naiset, oikein milolaisen Venuksen kaltaisia, gunvormaisia itsevaltiaita, niinkuin sinä olit siihen aikaan kuin ensin tutustuimme. Niin, ne ovat liian ankaria. Ne himmentävät päivänvalon. Minä viihdyn paremmin osteriain, noiden viehättävien pikku ravintolain edustalla, missä elävät pienet roomalaisnaiset seisovat lauleskelemassa. Voi, mikä Jumalan luoma ihana maa tämä on! 'Hitto vieköön, kun pitää matkustaa täältä Norjaan!' kuulen ylt'ympärilläni niiden onnettomien huulilta, joiden on sinne palaaminen. Ymmärräthän, ne sillä tavalla puhuvat, joilla ei ole Gunvoria.
"Italiassa eläessä tulee vaihtaneeksi jumalia. Ei ainoastaan Rafaelin ole pakko astua alas siltä kunniaistuimelta, jonne pohjoiseurooppalaiset mielikuvitukset ovat hänet asettaneet… en tiedä, mistä se johtuu, mutta tuntuu siltä, kuin kaikki nuo eksymättömät germaaniset periaatteet, joilla on aivonsa kalustanut, eivät enää täällä olisi minkään arvoisia. Sillä täällä on aurinkoa kaikkialla. Yksinpä jo äänet täällä! — Ja naiset! Heidän pehmeät miellyttävät liikkeensä — ja heidän tummat, välkkyvät silmänsä, joissa ei ole huolen vivahdustakaan!"
* * * * *