Pitkä, solakka, huntuun peitetty nainen oli astunut sisään, pysähtynyt jonkun askeleen päähän ja seisoi nyt siinä katsellen ympärilleen.
Torgersen oli taas käynyt totilasiinsa kiinni. "No hei! Mulkoilkaa vain, hyvät ystävät! Maljasi, Krafft, olisipa hyvä, jos hiukan vastaisit nimeäsi — ja ettet honottaisi sillä tavalla!"
"Eikö totta Syversen?" Syversen nosti himmeät silmänsä häntä kohti, mutta ei viitsinyt vastata, kohotti vain olkapäitään. Syversen ei yleensä viitsinyt vastata.
Krafft oli nähtävästi enemmän hereillä. "Hitto vieköön, kuinka tuo on mittaa kasvanut", honisi hän. Hän oli kääntynyt sinnepäin ja seurasi silmillään tuota vierasta naista, joka oli astunut muutamia askeleita eteenpäin, vetänyt huntunsa taakse ja seisoi siinä katsellen ympärilleen niin omituinen ilme kasvoissaan, että herrat vähitellen rupesivat heräämään. Ensin se oli heistä omituista, sitten se rupesi käymään naurettavaksi.
"Uskallan melkein vannoa, että tuo seisoo ja mittailee meitä", honisi Krafft. "Lempo vieköön, kuinka ruhtinaalliselta hän näyttää. — — — Olen aikonut maalata Herodeksen puolison, korskean Mariannen — jos saisin tuon malliksi, olisipa helkkarin — —"
"Pitäkää suunne kiinni!" sanoi Torgersen yht'äkkiä ja nousi paikaltaan. "Ja haihtukaa näkymättömiin molemmat, sen sanon."
Sillä nainen tuli samassa häntä vastaan. Se oli Gunvor.
"Hyvää päivää, Svein", sanoi hän rauhallisesti. "Vihdoin neuvoi emäntäsi minut tulemaan tänne."
Gunvor seisoi yhä edelleen katsoen ympärilleen miettivänä, kummastuneen näköisenä.
"Hyvä, että vihdoin tapasin sinut. Sillä minulla on vain vähän aikaa!"