Gunvor katsoi häneen vakavasti. — "Älkää puhuko niin! Minä harrastan sitä", lausui hän hitaasti, "mikä on minun onneani, tarkoitan, että saisin sen poistetuksi, mikä tekee kansan elämän niin vaikeaksi."
"Älkää toki työskennelkö niin palkattomasti! Kansa ei tahdo saada muuta kuin mahdottomuuksia, sen huomaa heidän uskonnostaan ja heidän jumalastaan, jonka he aina luovat oman kuvansa mukaan. Kuinka monta kamalaa 'Meidän Herraamme' onkaan, jos minä saan kysyä? — — Ja onni! Teidän ei pitäisi käyttää sitä sanaa niin kevytmielisesti! Onni on Jumalan salaisuus; hän ei ilmaise sitä — —"
"Niin, ulkona taivaansa alla! Te istutte liian paljon sisällä, herra tuomari, — ja uneksitte."
Hän nauroi. — "Ei, tiedättekö mitä, siitä tulee nälkäiseksi, mutta minä voin niin hyvin täällä sisällä… täällä minä olen keksinyt Jumalan salaisuuden!
"Ja niin lepään minä, sen minä teen, kaikesta siitä, mitä muut ovat kärsineet. — —
"Oletteko nähneet minun Ignotoani? Minä löysin sen pienestä likaisesta puodista Veronassa. Hän on naisen näköinen, — jonka minä kerran tunsin. Sentähden minä ostin sen."
Tuomari vei hänet konttoriinsa.
Se oli naisen kuva 15. vuosisadalta. Gunvor tunsi ehdottomasti pistoksen sydämessään, sillä tuntui, kuin tuo nuori nainen seisoisi elävänä hänen edessään mykässä kärsimyksessään: kokonaan verhottuna mustaan, valkea vaate käärittynä pään hienoja piirteitä myöten, valuen otsalta silmille, jotka olivat suuret ja paloivat jossakin, jota ne eivät tahtoneet ilmaista.
"Sitä minä muuten ajattelin" — tuomari näytti hänelle vanhaa pyhäinkuvaa. "Hän lukee aamumessun puolestani; oletteko nähnyt mitään niin loppumattomasti itkettynyttä? Silmät ovat kadottaneet värinsä, ja suu — eikö se ole kuin veristynyt? Mitä lieneekään kärsitty siihen aikaan… ja miten sielut ovat olleet syvät voidakseen kärsiä niin… ja miten ihmiset ovat mahtaneet herkutella toistensa kärsimyksillä, ennenkuin maalari voi oppia maalaamaan tuolla tavalla?… Katsokaa, se se on, jossa minä levähdän!"
Gunvor loi häneen silmänsä syrjästä. Tuomarilla oli jälleen tuo oma, raskas sävynsä, tuo sidottu syvyys äänessään. Oli jotakin, joka kalvoi häntä!