Rouva Mauruksen rinnalla istui muutamia muita rouvia keskustellen.
Kapteeninrouva Fehr tahtoi aina puhua hengellisistä asioista.
Hän oli huomannut että hänen kristillisyytensä laita oli käynyt huonoksi, ja hän oli virkistänyt sitä liittymällä pariin yhdistykseen. Se oli hänestä tosin tuntunut tekevän hyvää, mutta samalla hän oli tullut huomaamaan, kuinka vähän uskonto sieti koskettelemista.
Rehtori Sahmsin rouva tiesi omistavansa paitsi vanhaa aatelisnenää myöskin ihanteellisia taipumuksia. Hänellä oli hiljainen mutta palava halu puhua syvällisistä asioista. Hän halusi aina saada kuulijakseen jonkun — mieluummin mieshenkilön — jonka voi telkitä nurkkaan muista erilleen, siksi aikaa kuin hän itse kiihkeällä innolla esitti kaikki mitä tiesi taiteesta, entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ennätyksistä, — Japanista, Kiinasta, Amerikasta, — siveellisyyden aatteesta ja sivistyksen todellisista edistäjistä.
Tänä iltana täytyi hänen tyytyä rouva Iverseniin, todellisen tukkukauppiaan Iversenin rouvaan, kuten eräs herroista oli häntä nimittänyt, hänen kerran ylvästeltyään asemastaan.
Mutta rouva Iversen ei ollut typerä, — hän ymmärsi rehtorinrouvaa.
— Niin, mahtanee olla ihanaa tuntea joutuneensa oikealle paikalleen maailmassa, lausui hän.
Siinä oli rouva Iversen aivan oikeassa — mutta rouva Liss oli sitävastoin aivan sietämätön! Ja rouva Liss istui aina läheisyydessä ja häiritsi.
Rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oli pieni kaunotar, jolla oli jousenmallinen, veripunainen suu ja silmissään epämääräinen, uneksiva ilme, joka väliin voi käydä hurmaavan lämpimäksi, ilman että tämä seikka mitenkään riippui hänen tunteistansa, — se oli vain fyysillinen sattuma.
Ja sitten hänellä oli niin kuulakka ja hieno iho. Oli varsin tavallista, että miesten sydämet leimahtivat liekkiin hänen tähtensä.