Thamar rouvan rinnalla istui komeana punahkon vaalea lehtori de Roch, sinisilmät lempeinä, kimeä naurahdus alati varuilla. Hänen kätensä olivat valkoiset ja sormuksilla koristetut, hänen hymyilynsä vienon alentuvainen.
Ja kumminkin hän paraikaa hiljaisella tavallaan parjaili ajan itsekkäisyyttä. Hän ei voinut sietää itsekkäisyyttä, ei vaimossaan, ei ystävissään tai muissa ihmisissä. Ei ollut olemassa mitään, joka häntä niin kiusoitti kuin muiden itsekkäisyys.
Hänen rouvansa istui hänen toisella puolellaan. Hän puhui harvoin mitään. Pelkästä hyvälaitaisuudesta oli hän totuttautunut vaikenemaan.
Keskusteltiin eri ryhmissä. Professori Maurus, kookas ja lihavahko herra, jolla oli suupieliin ulottuva poskiparta, käveli edestakaisin lattialla. Hän kulki pää pystyssä ja rinta ulospäin ja teki selkoa asian tosiperäisyydestä.
Hänen oli aina tapanansa selvittää jonkun asian tosiperäisyyttä. Kun vain oli loogillinen, oli se varsin helppoa.
Hänen rinnallaan kulki nuori solakka tohtori niin äänettömin askelin, kuin ei olisi ollenkaan kuulunut maallisiin olentoihin.
Tämä oli nero. Hän katseli kaikkea sellaisesta korkeudesta, ettei hän ollut oikein selvillä mistään maallisista asioista.
Hänen varovaiset lausuntonsa tieteellisistä seikoista vaikuttivat professoriin nuorekkaalta ujoudelta, ja hänelle tuotti todellista huvia saada vielä kerran selvittää, mistä syistä puheenalaiset seuraukset olivat johtuneet.
Professorinrouva Maurus istui arvokkaassa asennossa ja seurasi miestänsä surumielisin, ystävällisin katsein.
Täytyihän tosiaankin ihmetellä, kuullessaan Mauruksen tuolla tavoin selvittelevän Luojan aikeita, — mutta erikoisen huvittavaa ei se juuri ollut.