Nykyisin suosi hän ihailijanaan erästä nuorta soreaa miestä, jolle rouva Thamar oli antanut nimen Don Miguel de Aranjas — tuon hirveän Don Juanin todellisen nimen.
Naisten keskuudessa oli rouva Liss kuuluisa siitä että aina puhui typeryyksiä.
Mutta herroja hän viehätti.
Tarkkanäköisimmätkin heistä jäivät epätietoisiksi hänen hengenlahjoihinsa nähden. Hänestä ei koskaan voinut sanoa mitään epäsuotuisaa. Hän oli hurmaava ja — ikuisesti naisellinen. Monen mielestä hän myöskin oli kovin syvällinen. Ja sitten hän oli niin suloinen ja koetti keksiä sanoa mitä viehkeimpiä sopimattomuuksia, vaikka se ei oikein ottanut onnistuaksensa. Ja silloin häntä oli kaikkein vaikein vastustaa, sillä juuri silloin hän oli kaikkein suloisin.
Hän oleskeli kesäisin aina vuoristossa terveytensä takia, sillä se oli heikko, vaikka kohta olikin otaksuttavaa, että hän eläisi kauan.
Hän oli nimittäin siksi järkevä, ettei kuluttanut omia voimiansa, vaan muiden. Siinä taidossa oli hän oikein etevä. Hänen toimintahaluansa tyydytti täysin muiden työn katseleminen. Miestänsä hän rakasti. Tämä oli niin herttainen ja ymmärsi häntä täysin. Oli vain ikävää ettei hän koskaan katsonut joutavansa tulemaan tänne mukaan.
Rouvansa mielestä hän oli erittäin taidokas kapine, joka paitsi sitä että monella muulla tavoin hauskutti hänen elämäänsä, myöskin oli jonkinmoinen työkone, joka helposti ja mukavasti hankki hänelle kaikkea, mitä hän vain voi toivoa itselleen.
Don Miguel istui väännellen somilla kädenliikkeillä viiksiänsä ja katsoi häneen. Kuinka vastustamaton olikaan tuo nainen, kertoessaan kaikkia noita ihmeellisiä asioita!
Ei ollut olemassa mitään taivaan ja maan välillä, josta hän ei olisi uskaltanut keskustella Don Miguelin kanssa, vaikka tiesikin, että tämä oli niin hirveän oppinut.
Yksi asia vain oli, jota rouva Liss ei voinut sietää.