Se oli se, kun joku moitti olevia oloja, maailmassa yleensä ja erittäinkin hänen rakkaassa Kristianiassaan.
Muiden muassa oli rouva von Asten perin kärkäs sitä tekemään. Silloin kääntyi rouva Liss häntä kohden, suuret, tummansiniset silmät melkein heränneinä, tuimina.
— Rakas ystäväni, tuo on tosiaankin pelkkiä naisten lörpötyksiä! Kaikki on kyllä juuri kuin tulee olla. Parhaimmat miehemmehän siellä ovat johdossa, niin kyllähän kaikki käy hyvin, ja meidän professorimmehan ovat vallan oivallisia, tietäväthän sen kaikki, aivan toisenlaisia kuin muissa kaupungeissa, esimerkiksi — — —.
Sen enempää ei rouva von Asten saanut tietää tästä asiasta. Rouva
Lissillä oli se omituisuus, että hän aina itse keskeytti puheensa.
Muutoin ei juuri maksanut vaivaa puhua rouva von Astenia vastaan.
Muutamat ilkeät ihmiset täällä parantolassa olivat keksineet verrata häntä amerikkalaiseen kuguaariin, siksi etteivät edes hänen paraimmat ystävänsä voineet olla varmat, että nuo pienoiset kynnet pysyisivät piilossa käpälissä. Joskin hän kymmenesti sanoi »rakas ystäväni», voi hän tuskin vastustaa halua raapaista niillä hiukan. Ja jos hän sanoi »enkelini», silloin tiesivät kaikki, että kynnet olivat täydessä työssä.
Hän ja hänen miehensä, tukkukauppias Stern, olivat tullessaan herättäneet tavallista suurempaa huomiota.
Ensiksikin siksi, että rouva oli ottanut jälleen käytäntöön tuon vanhan, hyvän, luonnollisen tavan käyttää omaa nimeänsä. Toiseksi sentähden, että hän asettui päärakennukseen, jotavastoin hänen miehensä asui pienessä talossa aivan itseksensä.
Mutta seuraavana päivänä ei enää ihmetelty.
Mies ristittiin melkein heti Omar Pashaksi — rouva Thamar oli senkin keksinyt — ei kukaan tiennyt miksi, mutta se sopi kaikkein mielestä hyvin.
Rouva von Asten nauroi heille. Hänen mielestänsä olivat kaikki naiset typeriä.