Juuri rouva Thammersin ikkunan alla oli muutamia raikasmielisiä nuoria leikkimässä:
»Rosvo, rosvo olit sä,
Kun varastit mun ystävän'!
Mutt' on mulla sulotoivo,
Että löydän ystävän!
Luulen, rallalaa, luulen, lallalaa!
Luulen rallala, ralla lallallaa!»
Rouva Thammers kuunteli heitä alakuloinen ilme kasvoillaan.
Hiukan kauempana kudottiin sarkaa.
Sitä oli sateesta huolimatta jatkunut koko aamupäivän, ja nyt olivat he jälleen alkaneet väsymättömällä innolla.
»Näin vedämme verkaa, näin kudomme sarkaa.
Vedä verkaa, kudo sarkaa,
Anna kaiteitten käydä!
Näin vedämme verkaa — — —»
Ja he toistivat tuota samaa viheliäistä säveltä — uudelleen ja aina uudelleen.
Thora Thammers istui heitä katsellen, kunnes hänestä alkoi tuntua että hän itse liukui mukaan tuohon loppumattomaan sarankudontaan — hiljaiseen, harmaaseen iankaikkisuuteen.
Mutta seurusteluhuoneesta kajahtivat Racoczy-marssin säveleet, tummina, säkenöivinä, pehmoisina — — — houkuttelevan hurjina.
Tuo pohjolan poika siellä soitteli.