Ja kaikki toiset kuulevat sen ja kiiruhtavat saapuville: tuossa on tulipunainen kärsämö, tuossa sauramo, tuolla leinikkö, ja tuolla kaukana, siellä on Maarian kämmekkä. Se on löytänyt kodin ja suojan hienoisessa maassa siellä täällä mätästen keskellä. Se tuntee itsensä hiukan vieraaksi toisten keskellä. Sen sydämessä asustelee haave, viimekesäinen unelma — synkkiä pikku muistelmia, joista se kertoelee omalla viehkeällä kielellänsä.
Ja jäniksenkäpälät ja kissankäpälät käydä tassuttelevat kevein askelin. Ei kukaan kuule niiden liikkeitä. Valkoisina, vaaleanpunaisina ne kiitävät karkeloiden yli kedon. Koko nummi on niiden kotia.
* * * * *
… Kaikki pysähtyvät kuuntelemaan — kaikki tyyni. Suhina virtaa läpi ilman. Se taivuttaa niiden päät ja liikuttelee niiden lehtiä.
Nyt saapuvat tuulet läheltä ja kaukaa.
Tulee tuulenlehahdus, joka ajelee hopeansinisiä varjoja yli maan. Se tuo viestejä tummanvihreältä silkkiruoholta ja kullanpunaisilta akanhampailta. Se kiertelee mättäältä toiselle, kiitellen viimeisestä.
Tulee tuuli pitkiltä harjuilta, missä metsätähdet hohtelevat. Se tuo terveisiä ja tietoja orjanruusulta.
Ja lopuksi saapuu mahtava tuuli tuolta kaukaa, missä meri hyrskyää ja vaahtoilee, — ja yhä kauempaakin, meren toiselta puolen, laajoilta lakeuksilta ja metsistä.
Se tulee aina tervehtimään nummea.
Se tyyntyy. Se paneutuu levolle kanervikkoon.