— Minusta te olette reipastunut entisestänne!… Nähkääs, täytyy olla järkevä… ei saa aina vain ajatella yhtä ja samaa asiaa, — sitä ei saa tehdä — eikä surra mitään liian kauan. Se vahingoittaa ihoa!
Thora Thammers kiitti hymyillen noista hyvistä neuvoista — sillä ne olivat tietysti aiotut hänelle. Rouva Thamar Gyllenskjold ei nimittäin ollut lainkaan typerä.
Hän jäi katsomaan hänen jälkeensä, kun Thamar rouva nyt asteli niityille päin.
Hänen käyntinsä oli todellakin kaunista katsella.
Nyt tuli ylioppilas Adelsson.
Hän oli seisonut ovellansa tirkistellen, mutta halusi nähdä vähän paremmin. Hän pyysi saada käydä istumaan. Hänen mielensä paloi halusta päästä tuonne niityille päin, mutta hän ei uskaltanut mennä.
Viime päivinä oli rouva Thammers väliin keskustellut hiukan hänen kanssaan.
Thoraa huvitti tuo mielenterveydestä todistava kauhistus, jota maailman olosuhteet herättivät nuorukaisen mielessä, samaten myöskin ihailu, jonka hän omisti Thamar rouvalle, ja hänen pyrkimyksensä saattaa ihmiset kunnioittamaan hänen nuorekasta miehevyyttään. Hän pyrki rehellisesti väärentämään hyvän luontonsa, rypisteli usein kulmakarvojansa ja näytti niin läpitunkemattomalta, että rouva Thammers kerran hiljaisen leikillisellä tavallansa pyysi saada nähdä hänen ystävällisen hymyilynsä ja selitti että miehekkyyteen sisältyy myöskin lempeitä tunteita, ja mahdollisimman runsaissa määrin.
Nuorukainen oli ensin katsonut häneen kylmähkösti — mutta sitten tuli hymyily esiin.
Rouva Thammersilla oli nyt etuoikeus sanoa hänelle mitä tahansa. Tuon huomautuksen jälkeen miellytti hän nuorukaista entistä enemmän.