Usein tiedusteli tämä, eikö saisi lainata hänelle kirjoja tai haluaisiko rouva Thammers jotain muuta. Väliin antoi hän hänelle kukkia. Hän näytti hänestä niin kalpealta, istuskellessaan yksin kuistillaan.
* * * * *
Nyt käännähti hän äkkiä rouva Thammersiir päin.
Saisiko hän jutella hiukan hänen kanssaan? Miksi hän oli niin vähän muun hienoston seurassa? Täällähän oli paljon hienoa väkeä, sekä herroja että naisia, sanoi neiti Hennerud. Joku päivä sitten olivat nuo molemmat tanskalaiset paronittaret tulleet ja saksalainen kenraali ja vapaaherra, joilla oli norjalainen rouva ja joka pelkästä hienoudesta tuli päivällispöytään varpaillaan tanssien… olisikohan tuo ehkä jätteitä oleskelusta hovissa? — ehkäpä keisarillisissa vierashuoneissa? Eikö ollut ihmeellistä kuinka vähällä hienoudella monet noista hienoista ihmisistä katsoivat voivansa tulla toimeen?… Väliin ne hänestä vain olivat iloiseen tapaan epäkohteliaita — ja ylpeitä, samalla lailla kuin niiden palvelusväki…
Eikö rouva Thammers tahtoisi vastata hänelle jotain? Eikö siihenkään kysymykseen, miksi hän oli niin vähän toisten seurassa?
Rouva Thammersilla oli tapana vain istua ja kuunnella kun ihmiset puhuivat, vastaamatta mitään. Nyt hymyili hän nuorukaiselle.
— Kyllä, vastaan kyllä… niin, voi kyllä olla niinkin, että hienous on pelkkää pinnalla olevaa kiillettä, joka voi murtua, eikä kauttaaltaan luontoa.
— Niin, eikö totta! Ja minä kuulen alinomaa sen murtuvan!
Vilkastuen muuttautui hän lähemmäksi.
— Teille voin sanoa jotain, ilman että te nauratte. En ole kernaasti ihmisten seurassa, jotka eivät ole hienoja… ja nuo hienot ihmiset eivät mielestäni ole koskaan tarpeeksi hienoja. Mieltäni alkaa etoa, oltuani hetkisen heidän seurassansa. Tiedättekö, välistä minusta on kuin olisin roskaväen seurassa… ylhäisen roskaväen parissa… eikö totta? Niin, saatte kernaasti nauraa — sillä mikä minä itse sitten olen?