— Niin, minä nauran! Tehän tunnutte olevan perin kokenut mies!
— Niinkö arvelette? Mutta minähän olen aivan unohtanut kertoa noista molemmista paronittarista ja rouva Iversenistä. — Ensi päivinä he kohtelivat minua erinomaisella kunnioituksella — he luulivat minua nuoreksi aatelisherraksi… Nyt kun he ovat saaneet selville että isäni on ainoastaan maakauppias, eivät he enää tunne rahtuakaan kunnioitusta minua kohtaan. Luulen melkein että kerron heille että Karl Johan kerran on ostanut nuuskaa isältäni!
— Miksikä ei Ludvig Neljästoista, sehän olisi vielä hienompaa!
Nuorukainen ihastui. — Luuletteko, että se onnistuisi?
Rouva Thammers nauroi pudistaen päätänsä — nousi paikaltaan ja otti kirjansa. Näytti siltä kuin hänen hyvä tuulensa äkkiä olisi häipynyt.
Ylioppilas koetti pidättää häntä. — Niin, mutta en sittenkään saanut tietää, miksi te istutte niin paljon yksin. Te käytte siitä niin kalpeaksi. — — —
Rouva Thammers nyökkäsi hänelle ystävällisesti. — Tuolla tulee Thamar rouva! Kiiruhtakaa häntä vastaan, niin saatte avata hänelle veräjän. Sitähän varmaankin olettekin odottanut, eikö niin?
Kun Thora hiukan myöhemmin tuli alas pihalle lähteäksensä iltakävelylleen, kohtasi hän siellä tukkukauppias Sternin, jolla oli muassaan toinen koiristansa. Hän tervehti Thoraa hymyillen, kuin olisi tämä ollut esimerkiksi rouva Iversen tai kuin hän olisi tykkänään unohtanut hänet, kunnes nyt sattumalta kohtasi hänet. Donna näytti muistavan hänet paremmin.
Thoran mieli oli tuosta käynyt hiukan omituiseksi, ja hän oli palannut jälleen sisään.
Hän ei mennytkään nummelle. Ja seuraavana päivänä hän pysytteli sisällä, kirjoitellen kirjeitä. Arvidille hän kirjoitti, lapsilleen, omille sukulaisilleen ja Arvidin sisarelle ja hänen vanhalle tädilleen, jolle ei tätä ennen ollut vielä ikinä ajatellutkaan kirjoittaa.