Neiti Hemb tuli ylös lainaamaan kirjaa. Hän oli hyvin pahoilla mielin.
Rouva von Asten oli nimittäin joutunut epäsopuun miehensä kanssa ja ollut niin kauhea, että sisäkkö ei ollut uskaltanut mennä viemään aamiaista sisään.
Rouva Thammers oli vastaukseksi vain hymyillyt epäilevästi.
Mutta hän ymmärsi sitten liiankin hyvin, että tuon täytyi olla totta, kun hän tullessaan alas näki rouva von Astenin istuvan kirjailemassa, mitä hurskain ilme kasvoillaan, ja tiedustelevan liikuttavalla osanotolla rouva Iversenin pienten lasten vointia.
Oli tunnettu asia, ettei hän koskaan tehnyt niin ahkeraan työtä ja ollut niin herttainen seurustelussaan ihmisten kanssa, kuin juuri tuollaisen vihanpurkauksen jälkeen.
Yksin hänen miehensäkin hyötyi siitä.
— Samuel, en tiedä, ymmärrätkö mitä tarkoitan, Samuel, mutta en luule että on hyvä sinulle että asut noissa vanhoissa huoneissa yksin koirinesi… Olen vakuutettu että neiti Hennerud voisi järjestää niin, että saisit tuon suuren kulmahuoneen minun vieressäni… En luule todellakaan että on hyvä että asut tuolla, hankit vain itsellesi luuvaloa. Ja sittenhän se olisi niin paljon hauskempaa — — —
— On peräti ystävällistä, Anni, että ajattelet kaikkea, myöskin tuota luuvaloa, jota minulla ei lainkaan ole! — Tietysti kävisi olomme siten hauskemmaksi — ja eloisammaksi! Niin, mietin kyllä tuota asiaa.
Hän poistui hymyillen.
Oli helppo aavistaa, että tukkukauppias Stern ottaisi nuoren ylioppilas
Adelssonin siipiensä suojaan.