Ja hänen hilpeyteensä oli tullut jotain uutta — jotain salaperäisen lämpöisää.
Tiedettiin että Thamar rouva siihen oli syynä. Tuo kävi oikein jännittäväksi. Alettiin sääliä tirehtööriä, joka oli näyttänyt niin luottavaiselta ja tyytyväiseltä.
Tukkukauppias oli ollut Metsolassa muutamia päiviä ja oli siellä jälleen kuin kotonansa.
Hän laski leikkiä neitosten kanssa, käveli rouva Thamarin kanssa ja sai hyviä neuvoja ruustinnalta.
Thora Thammers tapasi häntä usein aamuisin aamiaispöydässä, kuistilla kahvia juotaessa sekä iltaisin.
Oli kuin eivät he olisi konsanaan vaihtaneet synkkää sanaa. Samuel Sternin ääni kajahti hilpeältä kuten sen, joka ajattelee vain sitä mitä puhuu ja vain yhtä asiaa kerrallaan, — Thora voi kuulla, kuinka hänen oma äänensä kuvasti menneisyyden varjoja.
Tietysti oli vika hänessä, joka ei voinut olla muiden ihmisten kaltainen.
Tekemättä itsellensä selkoa syistä, oli Thora näinä päivinä pysytellyt poissa nummelta.
Nyt tutki hän itseltään, mistä se johtui. Sehän oli aivan turhaa varovaisuutta. Eivätkö heidän tilinsä olleet suoritetut loppuun? Ja eivätkö he pian olleet suoriutuneet elämästä?
Mitä hän oikeastaan halusi? Päästä salaa selville Samuel Sternistä? Tutkia hänen sielunsa syvyyttä? Eikö tuo mies ollut juuri sellainen, kuin hänen olla tuli? Tahtoiko Thora nyt jälleen alkaa alusta? Tai halusiko hän kostaa hänelle? Ei, sitä ei hän halunnut — mutta viimeinen sana oli sittenkin vielä lausumatta. Oli jäänyt jäljelle kärki, joka kirveli, piikki, joka pisti.