Kenraali seisoi lähellä. Hän oli kuin kasvanut kiinni siihen paikkaan rouva Lissin takia.
Nuori rouva istui leikiskellen kiltin valkoisen kissanpojan kanssa, jolla oli mustia pilkkuja otsassa, pienet mustat käpälät ja aivan ruusunpunaiset korvat.
— Pikku Tulla, kuinka oletkaan suloinen! Ei, mutta, neiti Hemb, kuinka voittekaan sanoa uskovanne ihmisten synnynnäiseen pahuuteen, minun mielestäni ihmiset ovat oikein hyviä, ainakin sivistyneissä piireissä!
Kuinka hän näyttikään herttaiselta ja hurskaalta tämän sanoessaan, pitkäin silmäripsien luomat pehmeät varjot poskillaan!
Tuo vaikutti kenraaliin valtavasti. — — —
Hyviä kirjojako?
Liss rouva käännähti rouva Sahmin puoleen, jonka oli niin vaikea tietää, mitä hänen pitäisi lukea. — Hyvä Jumala, sehän ei ole lainkaan vaikeata. Kun sanomalehdet eivät hyväksy jotain kirjaa, niin en ikinä koske siihen! — Ja rouva Liss kääntyi jälleen kenraalin puoleen ja vakuutti ettei hänellä ollut aavistustakaan pohjoisesta ja etelästä, hänellä ei ollut hitustakaan paikallisaistia, hän voi täälläkin kuljeksia ja hakea, löytämättä edes omaan huoneeseensa. Kenraalista se oli kerrassaan viehättävää. Niin, mutta ylioppilas Adelsson oli ollut kyllin röyhkeä sanoaksensa, että asuntoonsahan toki löysi jokainen hyönteinenkin. Hän tarkoitti siis, ettei hänellä ollut senkään vertaa ymmärrystä kuin hyönteisellä! — — —
Ylioppilas puhui juuri politiikkaa muutamain nuorten kanssa. Kuultiin hänen lujalla äänellä lausuvan toivomuksen että Ranskalla olisi toki sen verran järkeä, ettei se alkaisi jälleen kokeilla Bourbon’eilla.
Kenraali loi häneen murhaavan katseen — ei juuri Bourbon’ein takia, mutta koko hänen esiintymisensä oli niin ärsyttävän häikäilemätöntä. Ja hän vakuutti rouva Arescholle, että Saksassa ei tuollaisten ihmisten sallittu olla vapaalla jalalla.
Vähän kauempana kulkivat professori Maurus ja lehtori, keskustellen yhteiskunnallisista kysymyksistä.