Tukkukauppias Stern nauroi. — Kun rikkominen on käynyt tavaksi, ei enää huomaakaan että rikkoo. Ette ole suvainnut olla oikein tarkkanäköinen, arvoisa rouva, Lienettehän kuullut, kuinka hilpeätä keskustelumme oli me ylistimme elämäniloa, — yksin professorikin yli-inhimillisellä tavallaan. Ja se on aivan oikein. Ei pidä halveksia niitä pieniä ilonaiheita, jotka meille tarjoutuvat. Suvaitsetteko huomata, että minullakin on oma uskontoni!
He menivät alas niityille päin. Tukkukauppias Stern käännähti ja vihelsi.
Susi kohottautui seisoalleen, oikoi itseään, meni rouva Thammersin tykö ja liehutti häntäänsä. Tuo oli ystävällinen kutsu että hän tulisi mukaan, mutta kutsua ei noudatettu.
Rouva Thammers oli pysähtynyt hetkiseksi keskustelemaan neiti Hembin kanssa ja katsonut poistuvien jälkeen. Hän oli kuullut heidän puheensa. Olipa tuokin keino kiusata häntä!
Oliko hän mustasukkainen Thamar rouvalle ja noille nuorille tytöille?
Hänen täytyi tosiaankin nauraa itsellensä!
Hän meni huoneeseensa, otti käsipeliin ja katsoi siitä kuvaansa. Se voi olla hyväksi.
Niin, nuo kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä. Ja entä silmät — oliko hänellä jo kauankin ollut tuollaiset omituisen surulliset silmät?
Hänelle tuli mieleen muuan yö jonkun aikaa Birgerin syntymän jälkeen. Hän oli silloin herättänyt Arvidin nyyhkytyksillään. Sinä yönä hänen silmänsä olivat saaneet tuon ilmeensä. Siitä oli jo kauan! — — —
Mitä voisikaan hänelle sanoa tuo mies, joka ylisteli elämäniloa, joka ei halveksinut ainoatakaan sen tarjoamista pienistä ilonaiheista?
Kerran oli hän pyytänyt Thoraa vastaamaan johonkin kysymykseen. Mutta nyt oli hän jo unohtanut koko asian. Hän oli viisas mies — — —