Hän meni alas. Piha oli tyhjä. Suuressa salissa oli ruvettu karkeloimaan.
Mutta kun hän tuli nummelle, oli siellä niin omituisen hiljaista. Oli kuin ei hän voisi tavata ketään. Kaikki olivat käyneet levolle.
Hänen täytyi kulkea kuulumattomin askelin, sillä hän näki tiensä varrella hentoja, taivutettuja kukkaskupukoita ja kokoonkäärittyjä lehtiä.
Hän käyskenteli pimeässä maassa, jossa oli tuhansia suljettuja pikku taloja.
Omituinen tunnelma valtasi hänet. Hän istuutui ja nojasi päänsä kantoon.
Hän loi katseensa kauas valkoisiin tuntureihin, ylös taivaalle, missä iltarusko oli sammumaisillaan.
Hänestä oli kuin olisi joku tullut.
Hän istui kuunnellen — ja vaipui haaveisiin.
— — — Yö saapui hänen luoksensa, ikuisen lumen hohde otsallaan, valkoisista säteistä kudottu puku yllään. Taivas oli laskeutunut alas häntä tuomaan, ja hänen ihmeellinen loisteensa täytti kaiken maan…
Kaukaa harjulta päin saapui pitkiä kuiskailevia ilmalaineita.