Metsänhaltiatar katsoi häneen, ja hänen silmänsä olivat tummat ja täynnä voimaa.
— Mitä sinä kaihoat?
Thora kurotti kätensä häntä kohden.
— Sitä, jota en voi saavuttaa!… Sitä, joka on ikuista!
Silloin kosketti metsänhaltiatar häntä taikasauvallaan, ja hänen katseensa oli käynyt lempeäksi.
— Nouse ja käy, — muutoin et ehdi perille! sanoi hän, kulkien edelleen.
Thora katsoi hänen jälkeensä, hänen käydessään yli nummen, poistuessaan pitkien kanervalaineiden keskitse. Missä hänen jalkansa oli koskettanut maata, siinä hohtivat värit, jommoisia Thora ei ollut koskaan nähnyt, ja siinä kohdassa, missä hän oli kadonnut näkyvistä, leimusi liekki mätästen yläpuolella. —
Silloin tuli vieläkin joku hänen luoksensa ja puhutteli häntä — nyt ihminen.
Thora ei ollut huomannut hänen tuloansa; nyt näki hän hänen istuvan vieressänsä. Mutta hän ei hämmästynyt; hän ei olisi voinut hämmästyä mistään, istuessaan siinä nyt voimatta vapautua tuosta haavetilasta, johon oli joutunut. Hän ei sitä koettanutkaan. Miksi olisi hän sen tehnyt?
— Mitä sinä täällä teet? kysyi tulija.