— Katso, tuolla alhaalla on pimeätä ja ummehtunutta. Mutta täällä metsänneidon kodissa on portti avoinna meille. Täällä vallitsee tyyni, täällä olemme suojassa luoteistuulelta. Täällä voimme vaeltaa vanhoja, tuttuja polkuja. Voimme kertoa toisillemme kaikenmoista — pitentää sillä elämämme, kuten tuo kuolemaan tuomittu, joka kertoeli sulttaanille! — — —
— Mitä sinä ajattelet?… Tiedätkö jotain, jota on ihana ajatella, kun yö on pitkä?… Miksi tulit tänne jälleen?
Thoran kasvot vavahtivat, hänen silmänsä kävivät suuriksi ja väsyneiksi.
— Hain jotakin, sanoi hän hitaasti. — Mitäkö se oli? Sitä en tiedä! Ei, en luule tietäväni sitä — ajattelin että ehkä voisin saavuttaa sen täällä, sillä muualla en sitä löydä.
Hän tuijotti eteensä. — Nyt sen tiedän. Tahdoin saavuttaa rauhan.
— Sinun pitää kertoa minulle jotain muuta, — onnesta, jonka olet saavuttanut!
Thora säpsähti arasti, ja levottomuus näytti valtaavan hänet.
— Onnesta? En tiedä millaista se on. Olen unohtanut millaiseksi sitä kuvailin.
Hän laski kätensä kasvoillensa.
— Mitä tahdot minulta? Sinä kiusaat minua! sanoi hän hiljaa.