— Päivänpaisteinen unelmasi, jonka uneksit kerran, millainen oli se?
Nyt kääntyi Thora häntä kohden ja nauroi.
— Ei pidä uneksia — se käy niin kalliiksi. Unelmat riistävät pois kaiken sen mitä omistaa… ja haihtuvat itse olemattomiin.
— Mitä olet kokenut elämän ihanuudesta?
— Elämän ihanuudesta? kuiskasi Thora, katsoi häneen ja peräytyi vavahtaen. — Niin, se saapui pimeyden täyttäessä mieleni — ja poistui jättäen epätoivon. Siksi olen unohtanut senkin!
Hiljaisuus seurasi.
Samuel Stern katsoi Thoraa. Näytti siltä kuin tämä olisi unohtanut hänen läsnäolonsakin.
Thoran miellyttävä asento liikutti häntä. Kuinka hän voikaan näyttää noin lapselliselta? Kuinka hän oli tullut totuttautuneeksi tuollaiseen päänasentoon? Se saattoi hänet ajattelemaan kukkaa.
— Kerro joku toinen pikku satu, pyysi hän lempeästi.
— Muista, että täällä on toisenlaista kuin tuolla alhaalla. Täällä sulkeutuu se ovi, joka vie sinne, ja aukenee se, joka johtaa salattujen ajatusten ja haaveitten tykö!… Hohtavin valkoisin siivin liitelevät kevätunelmasi ympärilläsi!… Täällä ei tiedetä ajasta, joka kiitää tiehensä, täällä ei mikään ole ohitse!