Thora kävi jälleen levottomaksi. Hän nousi äkkiä — mutta istuutui jälleen. Samuel Sternin ilme vaikutti häneen omituisen vastustamattomasti.
— Tiedäthän, jatkoi tämä, — että se, johon tuo vihreä taikasauva on koskenut, näkee salatunkin, — näkee toiset ihmiset oikeassa valossa… Sano, mitä näet nyt!?
Thora istui hetken, punniten mitä sanoisi.
— Minun täytyy tosiaankin nauraa! Tiedän erään henkilön, joka on niin iloinen, ettei edes näe kyynel- ja veripisaroita… Se johtuu siitä, ettei hän koskaan ole lahjoittanut sydäntänsä kokonaan.
— Kerrot aivan väärin!
— Ei, olen oikeassa. En ole mies, niin että voisin unohtaa — — —
— Olet unohtanut tuon vanhan laulun:
»Tuskan tuikeen riemun ääniin
Kätken, poika poloinen!»
Et tiedä, että on olemassa mies, joka on taistellut, kunnes päivä kävi helteiseksi, ja yhtä monta kertaa kuin meren rannalla on hietajyväsiä, ja joka sanoo itsellensä: »Tuota, mitä tänään olen tehnyt, olen ajatellut, en tee enää koskaan, se oli viimeinen kerta!»… Mutta hän tekee sen yhä uudelleen. Viimeinen kerta ei tule koskaan. Se tekee hänen mielensä niin raskaaksi. Kerro nyt jotain muuta, jonka tunnet paremmin… Missä olet ollut koko tuon pitkän ajan?
— Missäkö? Olen käyskennellyt hakien… olin kadottanut jotain… en löytänyt koskaan rauhaa. Yöllä minusta oli kuin en olisi levännyt vuoteessani, vaan kuljeskellut pimeässä. — — — Joku tahtoi auttaa minua, mutta ei kukaan voinut sitä tehdä. »Antakaa minun mennä», pyysin minä, »rukoilen teitä, antakaa minun mennä! Tahdon mennä sinne, jossa ei ole ketään… tahdon kuihtuneiden lehtien tykö, kaiken tykö, joka on kerran kukoistanut, mutta lakannut olemasta.» —