— Ja minä tulin suureen erämaahan… Silloin saapui yö luokseni. Se sulki raskaat silmäluomeni. Ja minä pyysin, ettei kukaan häiritsisi minua.
— Silloin sanoi minulle joku: »Miksi suret sitä että ruoho lakastuu ja laulu vaikenee ja kynttilä palaa loppuun. Sellaista on elämä!» —
— Mutta käyskentelin vain tuolla ulkona. En löytänyt missään rauhaa… Silloin tuli luokseni joku pimeässä ja sanoi: »Mitä haet sinä täältä? On parempi että seuraat minua, niin löydät kenties jotakin, jota voit käyttää!»… Suru otti minut siten huostaansa ja vei minut omaan maahansa. Siellä on niin monta kuilua, ja tie vie aina alemmas.
— Niin olin siis siellä… Siksi tulin tänne viime kesänä, että olin ollut siellä, — minun täytyi levätä hiukan. —
Samuel Stern aikoi sanoa jotakin, mutta Thora esti sen. Hän laski kätensä hänen käsivarrellensa.
Sitten kohotti hän jälleen kätensä ja painoi ne vasten otsaansa.
— Väsyin niin kovin! En löytänyt mitään, jota olisin voinut käyttää, — silmäni eivät nähneet mitään!
Hän pudisti päätänsä. — Ja nyt en enää tahdo hakeakaan!
Hän oli puhunut soinnuttomasti ja epäselvästi, ikäänkuin sanat olisivat väkisin pyrkineet esiin, — ja kun hän ehti viime sanaan, katkesi ääni, päättyen epäsointuun.
Hän nousi. — Tahdon nyt lähteä, kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.