— Ei! — Samuel Stern sai hänet jälleen istuutumaan. — Nyt kerron minä vuorostani, ja jotakin, joka on oikein totta.
— Oli muuan ilta täällä nummella. Eräs mies tuli tänne tervehtimään ja kiittämään viimeisestä. Ja hänet lausuttiin tervetulleeksi ja hänelle kerrottiin, että joku toinenkin oli tullut tänne. Hän oli aavistanutkin, että tuo toinen tulisi. Ja mies käyskenteli täällä ihanan luonnon yksinäisyydessä. Hän tarkkasi kuunnellen nukkuvia lintuja ja kukkasia. Hänestä tuntui että niiden täytyisi kaikkien uneksia tuosta olennosta, joka täytti hänen mielensä. — — —
— Tuo mies oli elänyt hyvin hurjasti. Hän ei uskaltanut pysähtyä tuon naisen kasvojen eteen. Sillä nainen tahtoi kostaa, tahtoi yllättää hänet hänen ollessaan väsynyt ja voimaton — ja saattaa hänet kauhun valtaan. Mies käyskenteli myöskin synkkiä polkuja, — tuskan tiet ovat monenlaiset. Ja hänkin haki. Hän oli kadottanut jonkun ja tutkisteli vaellusretkellään: »Minne jouduitkaan?» Mutta ei kukaan vastannut milloinkaan! —
Thora oli istunut liikkumatonna, eteenpäin kumartuneena, kädet ristissä toisen polven ympärillä. Nyt nousi hän hitaasti.
— Sinun täytyy antaa minun mennä. En tahdo kuulla enempää! — Kaikki käy niin kummalliseksi! —
Samuel Stern nousi myöskin.
— Osaan toisen kertomuksen, joka on paljon hauskempi! Sen kerron sinulle huomenna, kun päivä sammuu. Muista, että sinun pitää tulla tänne minun kertomukseni takia, — ja siksi että sen, joka on metsänhaltiattaren vallassa, täytyy tehdä niin!
Thora ei vastannut. He eivät enää puhuneet kumpikaan. Samuel Stern saattoi Thoran aivan hänen ovellensa saakka.
Sitten pyysi hän vain että Thora nukkuisi, sillä niinhän oli tapana tehdä tähän vuorokauden aikaan.
Tultuaan ylös huoneeseensa, seisoi Thora hetkisen aivan hiljaa.