Sitten meni hän akkunan luo ja aukaisi sen katsoaksensa ulos.
Pikemminkin oli hänen huolehdittava siitä että heräisi, hänen pitäisi pelastukseksensa takertua johonkin luotettavaan ja todelliseen — — —
Syvänteistä kohoova sumu verhosi tunturit ja piilotti nummen. Pehmoisena ja valkeana se kiertyi talojenkin ympärille. Sitä, mikä oli suurta, ei Thora enää voinut nähdä, mutta kaikki vähäpätöinen — talot, veräjä, pikku puut — kasvoi kasvamistaan tuon valkoisen hulmuavan hunnun keskellä ja kävi kammottavaksi.
Oli kuin koko todellisuus olisi muodostunut joksikin sanattomaksi, unelmaksi, joka liikkui sielun syvyydessä. Hän ei päässyt siitä selville.
— Mitä minun tarvitsee siitä välittää, ajatteli hän lopuksi, päästyään vihdoinkin vuoteeseen. — Vieras ihminenhän hän vain on!
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Thora Thammersilla niin tummat varjot silmien alla, että ruustinna vaati hänet tilille lämpimän veden käytöstä.
Ruustinna muistutti hiukan rouva von Astenia siinä, että huolehti niistä, joille soi hyvää, erinomaisen rasittavalla, itsevaltaisella tavalla.
Hänen onnistuikin saada rouva Thammers käsittämään, mikä hänelle olisi hyödyllistä, vieläpä käsittämään että hänen siveellinen velvollisuutensa oli olla saapuvilla illalla vietettävässä juhlassa. Basaarin jälkeen aiottiin vielä tanssia.
Illan tultua oli Thora tosiaankin toisten mukana. Hän istui katsoen heidän huvitteluansa. Hänen mielensä kävi aina niin alakuloiseksi, kun hän kuuli tanssimusiikkia ja näki ihmisten tanssivan. Hän voi saada kyyneleet silmiinsä. Hulluahan se tietysti oli.