Samuel Stern tanssi rouva Iversenin kanssa ja näytti huvittelevan oivallisesti. Sitten tuli hän Thoran tykö.
— Mitä te istutte ja mietitte? Teidän pitäisi tanssia ja tehdä hyvää!
Thora vastasi heikolla hymyilyllä. — Täällä ovat kaikki niin hilpeitä. Mutta minusta olisi niin rasittavaa nauraa ja jutella tuolla tavoin — eiväthän kaikki nuo ihmiset sentään voi olla niin iloisia.
Tätä sanoessaan ei Thora kylläkään tarkoittanut toisia, vaan ainoastaan
Samuel Sterniä.
Tämä nauroi. — Kyllähän me olemme iloisia, vaikkemme silti ole sitoutuneet tuntemaan samaa iloa tunnin kuluttua — tuskin viiden minuutin kuluttuakaan! —
— Te pudistatte hiukan halveksivasti päätänne, näyttää minusta, — arvelette että sellainen on rehellisyyden puutetta. Te erehdytte, — kaikki riippuu vain mielemme hetkellisestä virityksestä. Se on näyttämöllistä koristelua meidän elämässämme. Kauan ei sitä kestä, mutta tämä riippuu varojemme niukkuudesta — ihmisethän ovat aina köyhiä tavalla tai toisella. Täytyy käytellä järkevästi sitä, mitä on tarjona. Katsokaapa tuota ylioppilasta, joka saa tanssia Thamar rouvan kanssa, — hän on ylen onnellinen. Ja noiden toisten pyörivien parien joukossa on varmaan muutamia, jotka ovat melkein onnellisia. Hyvä Jumala, jospa kerrankin pääsisi niin pitkälle!
Thora nauroi. Tuo nauru sopeutui niin hyvin hänen matalaan hillittyyn ääneensä, jolla oli niin tummahko, pehmoinen sointu.
— Olette oikeassa, sanoi hän, — tunnelma vaikuttaa perin juhlalliselta!
— Nyt soittaa Don Miguel sietämätöntä valssiansa. Sitä te tietenkään ette halua tanssia! Olen myöskin luvannut näyttää rouva Iversenille pari taulua, jotka minulla on tuolla alhaalla asunnossani. Tuletteko mukaan?
Samassa tuli rouva Iversen, ja he menivät alas pieneen taloon tauluja katsomaan.