Toinen niistä oli Crivellin madonnankuva. Se esitti hentoa, hiukan kumaraa vartta, kalpeita, surumielisiä kasvoja. Mutta tuossa olennossa oli salaperäistä viehätystä, ja puolittain maahan suunnattu katse oli täynnä suloutta.
— Kaunis ei hän tosiaankaan ole! virkahti rouva Iversen. — Anteeksi, mutta minusta hän muistuttar rouva Thammersia.
— Niin minustakin. Ja tämä tässä on pyhä Fransisko. Tarun mukaan hän tulee käymään luostarissa, jossa viljellään orjantappuroita itsekidutusta varten. Hän muuttaa ne ruusuiksi! —
— Se oli kiltisti. Minä olen myöskin sitä mieltä että on ennen kaikkea pyrittävä tekemään elämää miellyttäväksi. Ja on oikein hauskaa että joku keksii maalata jotain tällaista noiden ainaisten madonnojen asemesta. Mies sentään aina koristaa paikkansa!
Tukkukauppias Stern meni rouva Thammersin tykö, joka seisoi yhä vielä madonnan edessä.
— Te näytätte siltä, kuin ette aikoisi tulla tänä iltana. Muistakaa että olette taian kahleissa!
— Kertomuksenne haluan kyllä kuulla, sanoi Thora tyynesti. — Se varmaankin huvittaa minua. Minunkin on ennen kaikkea pyrittävä tekemään elämäni mahdollisimman miellyttäväksi.
* * * * *
Mutta tämä ilta ei jäänyt ainoaksi. Satu ei ehtinyt päähän saakka. Eikä vielä toisenakaan iltana. Aina siitä jäi jotain jäljelle vielä seuraavaksi.
Kaksi viikkoa oli kulunut — ja vieläkään ei Thora Thammers ollut saanut sanottavaansa lausutuksi.