Mutta nyt tuosta täytyi tulla loppu. Sen oli Thora aikonut sanoa jo toisena iltana. Mutta hän ei saanut sitä huuliltansa.
Muutoin — miksi ei hän oikeastaan olisi tätä jatkanut? Häntä huvitti tarkata Samuel Sterniä, verrata hänen olentoansa päivisin täällä alhaalla ja illoin ylhäällä nummella. Täällä — kuinka arasti hän salasikaan, että mikään voi järkyttää hänen tunteitansa! Kaiken vakavan hän lykkäsi luotansa, jutteli tyhjiin!
Ja sitten — kun alkoi melkein näyttää siltä kuin he kiintyisivät toisiinsa tavallisina hyvinä ystävinä — tuli aina äkillinen, käsittämätön käänne. Samuel Stern perääntyi arkaillen, ikäänkuin olisi alkanut häntä pelätä. Hetkisen tuntui Thorasta, kuin pelkäisi hän Thoran käsittävän hänen sanansa liian merkitseviksi, luulisi hänen ehkä arvelevan, että Samuel Stern voisi rakastua häneen uudelleen.
Hän ei tiennyt, kuinka viisaaksi Thora oli tullut ja kuinka hyvin hän nyt ymmärsi maailmaa. Hän ei tiennyt, ettei Thora luottanut ainoaankaan hänen sanaansa niin, että olis kätkenyt sen sydämeensä. Oli vahinko ettei Samuel Stern käsittänyt, kuinka täysin levollinen hän olisi voinut olla, ja kuinka tarpeettomia kaikki varovaisuuskeinot olivat Thoraan nähden.
Mutta siitä huolimatta Thora kärsi — ja tätä hän ei tahtonut myöntää itselleenkään — nähdessään kuinka hänen mieltänsä kiinnitti nuo kaksi nuorta tyttöä, jotka niin ujostelematta häntä hakkailivat. Thora ei rohjennut itselleenkään tunnustaa, kuinka häntä hermostutti Samuel Sternin hilpeä, häikäisevä huikentelevaisuus.
Mutta tuolla ylhäällä — siellä voi tapahtua, että Thora unohti tuon kaiken… unohti kuluneen ajan… kaiken, mitä välillä oli ehtinyt tapahtua…
Silloin voi hänestä tuntua, ettei ollut olemassakaan muuta kuin he kaksi ja että kaikki oli kuten muinoin. Ja hänestä tuntui, kuin voisi hän istua siellä alati, antaen elämän hiljaa mennä menojansa. —
Se oli noiden nummen iltojen syy! Kun aurinko laski ja tuli tyyntä ja hiljaista, kun veripunaiset säteet virtailivat yli nummen, värittäen sen hehkullansa…
Kesäöitten syytä oli kaikki tyyni! Ne houkuttelivat esiin nuoruuden valoisat haaveet. Ne asettivat heidän eteensä ongelmoitaan arvattaviksi. Metsänhaltiatar kosketti heitä taikasauvallansa.
He olivat vähitellen alkaneet elää jonkinmoista satuelämää täällä ylhäällä, rinnan päivien koruttoman arkimaisuuden kera. Päivisin täyttivät tuhannet seikat Omar Pashan mielen, illoin nummella, luvatun maan rajalla, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Silloin oli hän hänen kaltaisensa, josta Thora kerran oli uneksinut. Oi, miksi ei hän ollut silloin puhunut noita syvällisiä sanoja, jotka nyt niin omituisesti elvyttivät Thoran sielua! —