Ja kuinka hän voikaan istua ja kertoella tuhansista nummella tekemistään pikku havainnoista, sekoittaen mukaan muistoja menneiltä ajoilta ja sijoittaen ne taustalle, joka väritti kaiken!…
Nuo hetket olivat Thoralle kuin suloinen elämys, jonka iän kerran ennen oli kokenut unessa.
Ja hänen tuli sääli kaikkia ihmisiä, jotka saivat kärsiä, saamatta tulla tuonne ylös lepäämään.
Nyt hän oli ihmeissään pelosta, jota aikaisemmin oli tuntenut Samuel
Sterniä kohtaan, — ja varovaisuudestaan.
Mutta kun tämä sanoi: — Tuletteko illalla auringonlaskun aikoina nummelle, minulla olisi hiukan kerrottavaa, — niin ajatteli hän kumminkin joka kerran, että olisi parempi olla menemättä, — sillä mitä se hyödytti?
Mutta hänen täytyi sittenkin mennä. Hän oli joutunut hiljaisen virran vietäväksi.
Ja päivisin oli kaikki niin omituisen pikkumaista. Hän väsyi siitä niin kovin. Väliin oli hänestä kuin ei hän olisi ollut täysin tajuissansa. Nummella hän virkistyi. Hän unohti — ja se tuotti lohtua. Ja sitäpaitsi — pianhan kaikki olisi lopussa!
Hän ei piitannut enää muusta. Todellista elämän onnea ei hän omistanut. Eikö hän siis voinut suoda itselleen näitä entisyyden haaveita, jotka haihtuivat päivänkoitteessa. Haaveet olivat sentään parasta mitä hän omisti.
Heille molemmille tuotti seurustelu toistensa kanssa erikoista huvia, — siinä kaikki.
Hehän olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka leikkivät satujansa, omituisia, viattomia satuja, elämän tuskan esiinloitsemia… Kalpeita pikku kukkasia ne olivat, jotka vain nummen valo purppuroi…