Sillä nuo illat olivat kuin ylösnousemus, kuin maan uumenista pulppuava virvoittava lähde!…

Kimmeltävän pimeyden täyttivät he sydäntensä haaveilla, — sanoilla, jotka olivat olleet unhoon vaipuneita, jotka toivat muistoja mukanansa! Epäröiden, arastellen ne tulivat ja ohiliitävä nummen tuuli vei ne mukanansa.

Ja niihin liittyi toisia sanoja, — sanoja, joita ei koskaan lausuttu, vaan jotka silti olivat olemassa.

Hän puolustelihe sillä ettei niitä lausuttu, mutta mitä se auttoi, kun ne sentään olivat olemassa?

Aivan hän väsähti tuota kaikkea ajatellessaan!

Hän oli väsynyt omaan itseensä! Kuinka voikaan hänen sydämensä pelastua kaikesta hädästä ja tulisesta tuskasta alati yhtenä ja samana, aina yhtä vahingoittumatonna ja eloisana, elämää isoovana ja janoovana…

Mitä olikaan hän kuullut puhuttavan vanhuuden rauhasta? Missä se oli löydettävissä?

Hyvä että hän nyt oli päättänyt, että tuosta kaikesta piti tulla loppu.

Poski käden nojassa istui hän hiljaa hymyillen — — —

Oi nuo illat tuolla ylhäällä — hän ei saanut niitä mielestänsä… Oli kuin nummen hiljaiset henget olisivat kosketelleet heidän sielunsa soittimia, sulattaen epäsoinnut sulosoinnuksi.