Ja yhä uusia, täyteläisempiä säveleitä sieltä soinnahteli… Valoisa yö kasvatteli uusia kukkia. Ja muiden keskellä oli satuhohteessa versonut esiin harvinainen kukka… nimetön nuppu!
Ah — hänen täytyi nauraa — sillä päivällä oli kaikki ollutta ja mennyttä. He olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka eivät välittäneet vähääkään toisistansa — — —
* * * * *
Hän nousi ja läksi kulkemaan rinnettä ylöspäin.
Tänään tiesi hän ainakin saavansa olla yksin — huomenna voi hän kenties kohdata Thamar rouvan ja Omar Pashan nummella.
Alkoi sataa. Hän istuutui hongan alle. Mielihyvällä kuunteli hän sateen hiljaista suhinaa, sillä koko luonto odotteli janoisena.
Lämpöisenä kohosi höyry kypsästä ruohosta, — marjakosta saapui viileä lemu…
Niin kauas kuin silmä kantoi leveni lakeus tummansinisen meren kaltaisena.
Sää kirkastui. Ilma kävi kevyeksi, taivaankansi kohosi Syvältä maan povesta oli hän kuuntelevinansa hiljaisia, vakavia ääniä, kohoavia ja laskevia — kuin olisi maa hengittänyt —
Ja kaukaa kuuli hän joen vakavan äänen. Kuuluihan se ainakin, mutta nyt se suorastaan tunki hänen korviinsa. Se kuului niin syvältä.