Mutta kukaan ei vastannut. Vanha mies oli mennyt pois.
Hänen täytyi istua suurelle kivelle, joka oli ollut oven edessä.
Hän siveli sitä käsillänsä. — Vai olet sinä sentään jäljellä! Sinä kaiketi vielä tunnet minut?
Auringon laskiessa istui hän siinä vielä. Ja kun se nousi, istui hän siinä yhä edelleen.
— Sinun täytyy sallia minun istua, olen niin väsynyt! Tuli ilta, ja hän näki auringon laskevan.
— Aiotko nyt jo mennä tiehesi? Pitäisihän minun mennä vanhan koivun luo äitiä tervehtimään, — mutta en pysty siihen — — —
Thora muisti, kuinka kammottavasti tuo tarina oli vaikuttanut häneen. Hän sai kuumetta ja hänet vietiin vuoteeseen. Koko yön houraili hän kivellä istuvasta merimiehestä ja itki ja rukoili että joku koettaisi saada hänet sisään — — —
Hänen täytyi ajatella tuota, kuinka paljon ihmisraukkojen täytyi kärsiä… joka minuutti, joka sekunti on maan päällä kärsimystä. — — —
Hänestä tuntui, ettei hän voinut kestää tuota ajatusta.
Tietämättään oli hän alkanut itkeä.