Koko maailma kävi kammottavaksi. Olihan vielä päivä, mutta tuli pimeä. Pimeä laskeutui kaikkialle. Kaikki ryömivät sitä piiloon, mutta se ryömi perästä.
Hän oli kuulevinaan huokailua joka suunnasta. Kaikki äänet vapisivat, — toinen pyrki verhoutumaan toiseen. — — —
Silloin täytyi hänen kysyä: — Pieni kukkanen, miksi olet niin alakuloinen? Luulen kuulevani sinun valittavan, näen lehdistäsi, että väriset. Miksi ovat lehtesi niin vaaleat ja kylmät?
— Tuo suuri taivaan tuuliko siihen on syypää? Onko se kertonut, kuinka koko avaruus, aina ylimpään pilveen saakka, on täynnä tuskaa? Sekö saattoi lehtesi noin vaalenemaan ja käymään kylmiksi?
— Ei asiat sentään ole niin huonosti kuin luulet. Minä kysyn metsältä — — —
— Miksi kuuntelet, metsä, niin synkkänä? —
Sen tiesi hän kylläkin! Syvältä maan povesta, mistä se hakee voimansa, kuulee se huokausten kohoavan…
Maa huokailee. Sille on juotettu liiaksi verta. Ihmiset eivät tunne kunnioitusta sitä kohtaan. Mutta se kostaa sen! — — —
* * * * *
Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa.