— Tänään on niin kummallista nummella. Pitääkö jonkun täällä kuolla? En kestä tätä enää. Haluan lähteä täältä pois. Ikävöin merta!
Hänessä heräsi halu puhua tuosta kaihostaan meren luo.
— Ystäväni, tiedän kyllä että olen uskoton! Mutta teidän täytyy antaa minulle anteeksi, sillä minä kärsin. Kaiho täyttää niin kokonaan mieleni. Ympärilläni vallitsee yö, joka ei koskaan valkene päiväksi! — — — — Mutta tuolla kaukana on meri…
— Sen mahtavat, kohisevat laineet suovat vilvotusta — lepoa.
— Teidän täytyy antaa minulle anteeksi — sydämeni ikävöi merta! — — —
* * * * *
Hän häpesi sanottuaan sen. Hän häpesi nummea. Sillä se kohotti äänensä ja vaati häntä tilille:
— Enkö sulkenut sinua syliini, kun tulit luokseni? Enkö suonut sinulle lepoa? Enkö vartioinut sinua levätessäsi? Eivätkö lainehtivat lehvät, eikö ruoho- ja kukkasmeri suonut sinulle hoivaa? Etkö oppinut oivaltamaan sen syviä syntysanoja? Ja kun taivaan ovet aukenivat iltaruskon kultavaljakolle, etkö silloin nähnyt vilahdukselta teitä iäisyyden maahan? Mitä merkitsee vähäpätöinen ihmiskohtalo, ettäs sitä alati harkitset? — — —
* * * * *
— Suo minulle anteeksi, suuri nummi! Te hiljaiset metsät ja kaikki kukkaset, jotka tässä seisotte, — kuulen äänenne, kuuntelen teitä! Tahdon piiloutua kanervanturviin! — — —